Ja kun isä poikineen jo kolkutti ovella, heittäytyivät kutsuvieraat ulos molemmista ikkunoista, unohtaen kaiken varovaisuuden, ikäänkuin olisivat heitä tuolla alhaalla odottaneet höyhenpatjat. Ensimäisinä pelastautuivat soittoniekat, jäljessätulevien töykkiessä heitä selkään, vaikka olivatkin aikaisemmin varoittaneet heitä hyppäämästä liian etäälle. Muutamassa silmänräpäyksessä oli talo tyhjänä, ja mussafirit kierivät toinen toisensa perässä alas hiekkaiselle rannalle; mutta juhlan jälkien poistamisesta ei ollut puhettakaan.
Ja silloin äiti avasi urhoollisena oven. Samassa tartuttiin hänen tukkaansa ja hänet heitettiin maahan; veli teki samoin Kiralle. Ja minä, poissa suunniltani nähdessäni sisartani näin julmasti piestävän, sieppasin vesipiipun ja iskin sillä veljeäni päähän. Hän hellitti otteensa ja painaen käsin vertavuotavaa päätään, hyökkäsi kimppuuni. Hän oli melkein kaksikymmenvuotias ja hyvin voimakas. Hän pieksi minua, kunnes sai kyllikseen ja kunnes veri virtasi suustani ja nenästäni.
Tällävälin oli äitini sananmukaisesti piesty hengettömäksi. Hän makasi siinä vaatteet riekaleina, melkein alastomana ja pyörryksissä, isän yhä vielä lyödessä häntä. Kun veljeni meni pesemään veristä päätään, juoksi Kira laatikolle, vetäen sieltä esiin tikarin. Mutta me jähmetyimme paikoillemme, niin kauhea oli näky edessämme: isällä oli kädessä puukantainen sandaali — sen oli joku mussafireista paetessaan pudottanut — ja kannalla hän löi kasvoihin äitiparkaani, joka tuskin liikutti sormeakaan. Hänen vertavuotavat kasvonsa olivat yhtenä haavana.
Kira syöksyi esiin iskeäkseen tuota raakalaista selkään, hoiperteli ja kaatui pyörtyneenä maahan. Isä nosti hänet ylös, heitti erääseen suureen vaatekomeroon ja salpasi oven. Minut hän jätti veljeni vartioitavaksi, joka sitoi päätään suurella nenäliinalla. Sitten hän nosti äidin selkäänsä ja kantoi hänet pihaan, ja hetken päästä kuulin, kuinka kellarin raskas luukku putosi kumahtaen tuon onnettoman ylle, sulkien hänet kuin hautaan. Palattuaan sisään isä tuli minua kohti puristetuin nyrkein ja loi minuun sellaisen katseen, että luulin viimeisen hetkeni tulleen. Mutta hän ei kajonnut minuun, vaan sanoi:
»Siinä ollaan, häh!… Sinä puhkaiset veljeltäsi pään ja sisaresi, tuo portto, aikoi tappaa minut! No niin, nyt on teidän tarinanne lopussa!»
He sammuttivat kynttilät ja laahasivat minut mukanaan. Kulkiessamme pihan poikki minä vilkaisin kellarinluukkuun: suuri riippulukko sen suulla teki kaiken paon mahdottomaksi. Ja minä nyyhkytin ajatellessani, että äitiparkani makasi tuolla hirvittävässä haudassa haavoittuneena, vertavuotavana, mutta vielä eläen, sillävälin kuin Kira nääntyi epätoivoon vankilassaan.
Ulkona oli jo päivä. Turkkilaisia hiilenkantajia, reppu selässä ja teräväpäinen keppi kädessä oli menossa työhön satamaan. Ja mihin olin minä menossa?…
Isän taloon tultuamme minut heti pantiin vääntämään tahkoa, jolla oppipojat teroittivat kirveitä, saksia ja talttoja. Ympärilläni oli sikin sokin tammen, lehmuksen ja poppelin runkoja sekä rattaiden osia, kuten pyöriä, akseleita, vaununaisoja, pyöränpuolia. Ja kaiken tämän yllä kasottain höylänlastuja.
Ennen puoltapäivää ei minulle annettu mitään syötävää. Työhön tottumattomana minä kaaduin uupuneena maahan. Veljeni ruoski minua ja vanha palvelijatar toi minulle syötäväksi vain leipää, oliiveja ja vettä.
Mutta surullisinta oli havaita, että minua vartioitiin joka puolelta ja että pako oli mahdoton. Iltapäivällä väänsin vielä tahkoa, ja kun voimani pettivät, potkaisi veljeni minua ohikulkiessaan. Hän ja isäni, samoinkuin kaikki työmiehet, ahersivat nahkaesiliinat vyöllään, tullen ja mennen vakavina, jöröinä, rypyssä kulmin, keskellä tätä harmautta, missä kuului vain työkalujen ääntä, selityksiä tai lyhyitä käskyjä.