Illalla minut suljettiin huoneeseen, jonka ikkuna oli varustettu rautaristikolla. Maaten lattialla olkipatjalla minä vietin yöni pimeässä ja itkin ajatellessani noita rakkaita olentoja, jotka olivat vielä onnettomampia kuin minä.
Seuraava päivä oli edellisen kaltainen. Sydän täynnä tuskaa minä mietin itsekseni, voisiko isäni julmuus mennä niin pitkälle, että hän jättäisi nuo piestyt ja sairaat naiset tykkänään unohduksiin. Illan tultua minä päätin itkeä vähemmän ja koettaa pelastautua hinnalla millä tahansa.
Pihalla olin nähnyt eri kokoisia tikapuita ja kopissani oli röykkiö karkeatekoisia rattaanpuolia: siinä piili todellakin vapaus. Palvelijatar toi päivällisen, joka oli leipää ja juustoa, ja sanoi ilkeästi:
»Täällä ei ole yhtä mukavaa kuin kotona, vai kuinka? Näes, elämä ei ole vain huvia, siinä on kärsimystäkin, he, he, he!»
Ja hän sulki oven jälkeensä. Nukahdin heti. Kun heräsin, oli vielä yö. Makasin valveilla ja itkin, muistaessani äitini verentahraamia kasvoja. Sitten kukko alkoi kiekua, ja näin aamun sarastavan. Talo uinui unten helmassa. Avasin nopeasti ikkunan ja irroitin hiljaa rattaanpuolalla rautaristikon, joka ei ollut kovin paksu. Pihassa oli kirves iskettynä puunrunkoon. Kiskaisin sen irti, otin pienet tikapuut kainalooni, nousin toisia myöten ylös ja kiipesin yli aidan. Toiselle puolelle päästyäni juoksin minkä jalat kantoivat pitkin satamaan vievää tietä.
Oli tuskin päivä, kun saavuin sen kallionrinteen juurelle, jonka partaalla talomme nukkui epätoivon unta. Ja nyt aloin kiivetä tätä rinnettä, jota pitkin olin sitä ennen vain liukunut alas.
Ylös päästyäni asetin tikapuut seinää vasten ja sydämeni rajusti lyödessä iskin nyrkilläni ikkunaruutuun, joka meni helisten sirpaleiksi. Hetkiseksi minut valtasi voimakas mielenliikutus, kun samassa kuulin Kiran vienon äänen huutavan komerosta:
»Sinäkö se olet, Dragomir?»
Kuullessani rakkaan siskoni näin huutavan minua nimeltä, värisytti minua ja huusin vastaan:
»Minä se olen! Tulen vapauttamaan teitä!»