Ja minä tunkeuduin sisään aukosta ja avasin salvan. Kalpeana, kasvot itkusta turvonneina Kira heittäytyi kaulaani ja kysyi kiihkeästi:
»Entä äiti?… Entä äiti?»
»Hänet on teljetty kellariin. Meidän on vedettävä hänet sieltä päivänvaloon ja paettava!»
Ovi oli lukittu ulkoapäin avaimella. Avasin ikkunan ja hyppäsin pihaan. Väänsin kirveellä irti kellarinluukun säpit ja laskeuduin Kiran seuraamana alas portaita. Homeen, hapankaalin ja mädäntyneiden vihannesten haju pisti nenäämme, sillä pariin kolmeen vuoteen ei kukaan ollut käynyt kellarissa. Siellä mateli kilpikonnia, ja niiden munia — hiukan suurempia kuin linnunmunat — oli rivissä seinävierillä. Keskellä tätä kurjuutta oli äitini viettänyt kaksi vuorokautta.
Löysimme hänet seisomassa pää käärittynä riepuihin, jotka hän oli repinyt risaisista vaatteistaan. Autoimme hänet niljaisia portaita ylös. Ja kun ulkona näimme, mitä oli jäljellä häikäisevän kauriista äidistämme, lankesimme hänen jalkoihinsa, niinkuin langetaan marttyyrin jalkoihin. Toinen silmä oli siteessä, mutta tulehtuneet kasvot, murskattu nenä, haljenneet huulet ja hyytyneen veren peittämä kaula ja rinta osoittivat, missä tilassa hän oli. Myöskin kädet olivat veriset ja yksi sormista poikki.
Hän nosti meidät ylös ja sanoi raukeasti:
»Paetkaamme ennen kaikkea!… Ja ottakaa mukaan hiukan ruokaa».
Me palasimme sisään, missä naiset kiireesti peseytyivät ja pukeutuivat. Äitini otti mukaansa lippaan, jossa säilytettiin kalleuksia ja rahaa, ja me laskeuduimme hitaasti alas rinnettä, heitettyämme tikapuut sisäpuolelle ja suljettuamme ikkunan, josta niin monet mussafirit olivat pelastautuneet. Kohtalo oli määrännyt, että talon haltijattaren itsensä oli lopuksi poistuttava sitä tietä.
Tuntia myöhemmin olimme Cazassuun vievällä tiellä, aivan viljapeltoihin peittyneinä. Saavuttuamme kahden kukkulan luo, joita siihen aikaan sanottiin nimellä tabie [linnake, vallike], äitini pysähtyi. Istuessamme siinä ruohikossa kukkuloiden suojassa, jotka estivät meitä näkymästä tielle, äiti puhui suunnilleen näin:
»Lapseni… Olin valmistautunut kokemaan paljon kovaa isänne taholta, mutta en olisi luullut hänen voivan raadella minua näin, antamatta minulle samalla kuoliniskua, sillä tietäkää, että vasen silmäni on melkein poissa kuopastaan. Tämä on minulle pahempaa kuin kuolema… Jumala on luonut minut elämän iloja varten, samoinkuin myyrä on luotu elämään kaukana valosta. Ja samoinkuin tällä eläimellä on kaikki, mitä se tarvitsee tullakseen toimeen maan sisässä, samoin oli minullakin kaikkea, mitä tarvitsin voidakseni nauttia elämän riemuista. Olin tehnyt sen lupauksen, että päättäisin päiväni, jos minut pakotettaisiin muuhun elämään, kuin mihin tunsin edellytyksiä ruumiissani. Tänään muistan tuon lupaukseni. Minä jätän teidät… Lähden kauas luotanne hoitamaan itseäni. Jos voin pelastaa silmäni ja poistaa rumentavat jäljet kasvoistani, jään eloon ja saatte vielä minut nähdä… Jos menetän silmäni, ette näe minua enää koskaan. Ja nyt kuunnelkaa, mitä sanon: sinä, Kira, jollet — niinkuin luulen — tunne kutsumusta hyveeseen, mikä on Jumalasta ja mihin on antauduttava ilomielin, niin älä ole hyveellinen, tekopyhä ja kova, älä nouse Luojaasi vastaan, vaan ole mieluummin sellainen, miksi hän on sinut luonut: rakasta nautintoa, vieläpä irstailuakin, mutta älä koskaan ole sydämetön! On parempi niin. Ja sinä, Dragomir, jollet voi olla hyveellinen, niin ole sellainen kuin ovat äitisi ja sisaresi, ole vaikkapa varas, mutta varas, jolla on sydäntä, sillä, lapseni, ihminen ilman sydäntä on kuollut, joka estää eläviä elämästä. Sellainen oli isänne…