»Nyt teidän on jäätävä tähän auringonlaskuun saakka. Jos nousisi sade tai ukonilma, niin älkää etsikö suojaa puiden alta, vaan kätkeytykää syvennykseen, jonka näette kukkulan kupeessa. Vähän jälkeen iltasoiton tulee kaksi ratsastavaa miestä noutamaan teidät ja ottamaan teidät suojelukseensa. He ovat veljeni, kaksi sydämen ja kunnian miestä. En voi viedä teitä heidän luokseen, sillä te olette vielä lapsia, ja voisitte tahtomattanne paljastaa heidät. Mutta jolleivät he saapuisi ennen auringonlaskua, niin palatkaa kaupunkiin ja vedotkaa sen ravintoloitsijan vieraanvaraisuuteen, joka piti huolen ruoastamme. Mutta älkää poistuko huoneestanne, ennenkuin veljeni tulevat! Vielä on sydämelläni jotakin: ruumiinne on alttiina kauheille taudeille. Jumalan armosta en minä ettekä te tunne näitä kärsimyksiä, mutta lukemattomat ihmiset riutuvat niiden taakan alla. Muistakaa heitä onnessanne ja luovuttakaa joka vuosi osa rahoistanne laitokselle, jossa näitä sairaita hoidetaan! Jätän teille paljon rahaa veljieni huostaan…»
Näin sanoessaan hän otti lippaastaan kaksi sormusta, jotka hän solmi silkkinenäliinan kulmaan ja pisti Kiran povelle, suuteli meitä niin pitkään, pitkään, ja kääntyi menemään, kokonaan kätkeytyneenä huppupäähineella varustettuun kauhtanaansa.
Ehdittyään noin kolmenkymmenen askeleen päähän meistä hän kääntyi katsomaan taakseen, painoi molemmat kädet huulilleen ja ojentaen sitten ylös käsivartensa viittasi etusormellaan kohti taivaanlakea, kääntyi ja katosi näkyvistämme.
»Mitä tuo merkitsi?» kysyin minä Kiralta.
»Rakas veljeni, se merkitsi sitä, että me näemme toisemme jälleen taivaassa», vastasi hän.
Senjälkeen en ole nähnyt äitiäni…
* * * * *
Yksin jääneinä me unohdimme, että olimme nälkäisiä, ja itkimme sylitysten, kunnes vaivuimme väsymyksen ja helteen uuvuttamina hyväätekevään uneen. Herättyämme meistä tuntui siltä, kuin emme enää olisi kuuluneet tähän maailmaan, että oli tapahtunut jotakin kauheaa, emmekä enää tietäneet, ahdistiko meitä painajainen, vai oliko tähänastinen elämämme ollut vain unta. Kevein hengähdyksin kuljetti tukahduttava länsituuli luoksemme tuoksuja edessämme leviäviltä pelloilta, ja perhoset, sudenkorennot ja ampiaiset ahdistelivat meitä lakkaamatta täynnä elämisen iloa, johon emme voineet yhtyä.
Tuli iltasoiton aika… Painuen kohti taivaanrantaa aurinko alkoi kadottaa loistettaan… Kävimme levottomiksi ja katseemme suuntautuivat tutkivina autiolle tielle, mihin äiti eli kadonnut. Nousimme kukkulalle, ja nyt näimme tomupilven kohoavan ilmaan kaukana Cazassuun vievällä tiellä. Muutaman minuutin kuluttua tuli näkyviin kaksi ratsastajaa, jotka ajoivat täyttä laukkaa, jättäen tomujuovan jälkeensä. Juoksin alas kukkulalta, peljäten hevosten polkevan minut jalkoihinsa, sillä kavioiden rytmikäs kapse kantautui jo korviini. Mutta Kira ei seurannut minua. Seisoen harjanteella, kevyt hame tuulessa liehuen, hän huiskutti nenäliinaansa ja huusi riemusta, ratsastajien kiivaasti lähestyessä. Peltoon tultuaan he taluttivat hevosia suitsista, ja irroitettuaan kuolaimet päästivät ne valloilleen kukkuloiden väliin, jotka estivät niitä näkymästä tielle.
Kira riensi nopeasti alas rinnettä, riuhtaisi siteen päästään ja kauniin kullankeltaisen tukan valahtaessa olkapäille hän heittäytyi tuntemattomien enojensa jalkoihin, jotka seisoivat edessämme pitkinä ja hartiakkaina kuin kaksi tuuheaa tammea. He olivat kookkaita kuin jättiläiset, näköjään neljänkymmenen ja viidenkymmenen välillä, toinen hiukan toista nuorempi. Päässä heillä oli turbaanit, ja hiukset olivat leikatut päänahkaa myöten. Parta ja viikset peittivät kokonaan suun. Suurten silmien katse oli läpitunkeva, sietämätön, mutta kirkas ja suora. Heidän karvaiset kätensä näyttivät karhunkäpäliltä. He olivat mustia kuin paholaiset, puettuna kun olivat ghebaan [talonpoikien käyttämä kauhtana], joka peitti heidät kaulasta polviin saakka.