»Minä ymmärrän, minä!»
»Ja mitä ymmärrät muka sinä, Kira Kiralina, suloinen ruusunnuppu?»
»Ymmärrän, että ihmiset ovat pahoja ja että sinä rankaiset heitä!…»
»Hyvä, Kiralina!» huusi hän, paukauttaen käsiään yhteen. »Hautoisiko nuori sydämesi kostoa?»
»Niin, pyhää ja oikeutettua kostoa!»
Ja näin sanoen hän tarttui maassa makaavaan raskaaseen pyssyyn, suuteli sitä ja huusi:
»Tämä sinun on vielä tänä iltana laukaistava kohti isäni rintaa!… Ja veljeni tekee oikeutta vanhemmalle veljelleni! Tehkää se, minä vannotan teitä äitini nimeen, joka on jättänyt meidät! Kostakaa kahden orvon puolesta, ja olen orjattarenne! Ottakaa minut mukaanne!…»
Eno otti aseen hänen käsistään ja sanoi vakavaksi käyden:
»Kira, Jumala on erehtynyt tehdessään sinusta naisen!… Kostosta puhuttaessa arvelin, että haluaisit toimittaa selkäsaunan joillekin ihailijoille, jotka ehkä ovat suudelleet sinua vastoin tahtoasi. Mutta sinä puhutkin asioista, jotka jo ovat askarruttaneet ajatuksiamme, ja kaadat öljyä tuleen…»
Hetken vaiettuaan hän lisäsi: