»Sanohan, sinä pieni paholainen, etkö kuitenkin tyrmistyisi, jos näkisit tänä yönä isäsi pään seulaksi ammuttuna?»
Silmät suurina ja hehkuvin poskin tyttö vastasi:
»Minä kastaisin käteni hänen vereensä ja pesisin sillä kasvoni!…»
Eno rypisti kulmiaan ja jäi tuijottamaan laskevan auringon tulikehrään, kuin olisi hän kuunnellut paimenpillin ääntä, joka valitti jostakin kaukaa. Sitten hän alkoi puhua veljensä kanssa kreikankieltä katkoen omituisesti sanat, jotta häntä ei olisi ymmärretty.
Hevoset kulkivat ympärillämme ruohoa haukkoen ja päristellen, säyseinä kuin kaksi lammasta, yön laskeutuessa tummenevien kukkuloiden ylle.
Kaikki vaikenivat… Viileä ilma pani Kiran värisemään, ja jatkaen yhä puhettaan matalalla äänellä eno otti molemmat vaipat ja kääri meidät niihin. Näin me istuimme pimeään saakka. Silloin molemmat miehet nousivat. Vanhempi sanoi sisarelleni:
»No niin, Kira Kiralina, sinä pieni suloinen kyykäärme: tapahtukoon tahtosi!… Toivomuksesi on saanut vereni kiehumaan. Vielä tänä yönä me yritämme…»
Kira polvistui ja suuteli hänen kättään. Minä tein samoin, tarttuen kädestä toista veljeäni, joka kysyi minulta:
»Dragomir, vaaditko sinäkin kostoa?»
»Minä vihaan isääni ja veljeäni», sanoin minä. Vanhempi hyppäsi satulaan ja nosti Kiran eteensä, kun taas nuorempi istutti minut taakseen hevosen selkään ja sitoi nahkahihnalla kiinni itseensä. Pelloilla ajettiin käyden, mutta tielle päästyä iski edellinen kannuksensa hevosen kylkiin, joka porhalsi laukkaan, meidän seuratessamme parinkymmenen askeleen päässä heidän jäljessään.