Ah, tämän yön tunteja! Vaikka eläisin tuhat vuotta, muistaisin vielä kuollessanikin nuo kauheat hetket…
Vihasin säälimätöntä isääni, samoinkuin tuota olentoa, joka oli hänen kaltaisensa. Mutta… viha saattaa toivomaan jonkun ihmisen kuolemaa, kun taas murhaamiseen vaaditaan… niin, mitä? En tiedä! Aioin sanoa, että siihen vaaditaan julmuutta; mutta eihän Kira ollut julma, siitä olin varma.
Entä sitten?… Kuinka surullista on olla ihminen ja ymmärtää elämää vähemmän kuin eläimet! Miksi asustaa ihmisrinnassa sääli vihan ohella?…
Ja miksi rakastetaan? Ja miksi murhataan?… Miksi saavat meissä vallan tunteet, jotka tuottavat pahaa muille ja itsellemme?…
Jäätyämme yksin ja sytytettyämme kynttilät katsoin ensi työkseni Kiraa silmiin. Näin hänen yhä olevan yhtä kiihkeän murhanhalussaan. Hänelle se oli kuin juhlaa. Hän oli haltioissaan. Hän pukeutui avokaulaiseen pukuun ja maalasi kasvonsa, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä mussafirien vastaanottaminen, eikä lakannut hetkeksikään laulelemasta. Hänellä oli vasemmassa poskessa pähkinän kokoinen sinertävänpunainen läiskä.
»Suutele sitä», hän sanoi minulle. »Kun laukaus tänä yönä pamahtaa, katoaa se pois».
»Kira», sanoin minä, haavaa suudellen, »emmekö sittenkin kutsu enojamme ja lähde täältä pois?…»
»Ei», huusi hän, »ensin on äitini murha kostettava! Sitten lähdemme».
»Mutta sehän on kauheaa katsella!»
»Se on ihanaa!» huusi hän, sulkien minut syliinsä ja suudellen minua.