* * * * *
Minuutit kuluivat hitaina, kaameina kuin painajaisunessa. Minä toivoin salaa, etteivät isäni ja veljeni olisi tulleet sinä yönä eikä seuraavinakaan, ja että enoni luopuisivat kyllästyneinä aikeestaan. Mutta ursitelien [kolme haltijatarta, jotka valvovat synnyinhetkellämme] päätökset ovat meidän toivomuksiamme voimakkaammat, ja kenties heidän tahtonsa ilmeni Kiran tahdossa.
Hän juoksi katsomaan itseään peilistä, kuunteli ikkunassa, suuteli kiharoitaan, tanssi huntunsa kanssa ja heittäytyi sitten oudosti nauraen tyynyille. Sitten hän kävi yhtäkkiä miettiväiseksi, nousi, meni viereiseen huoneeseen ja palasi sieltä kädessään pieni tikari.
»Katsohan tätä!» sanoi hän painokkaasti. »Jos ilmaiset enojemme olevan täällä, isken tämän sydämeeni. Ja silloin jäät yksin! Vannon sen äitini nimessä!»
Minä kauhistuin. Tuollainen ajatus ei ollut johtunut mieleenikään.
Rukoilin Kiraa hartaasti:
»Vie se paikoilleen, Kira! Minä puolestani vannon, etten sano mitään…»
Mutta hän piiloitti siitä huolimatta tikarin povelleen.
Tuskin hän oli sen tehnyt, kun oven saranat päästivät surkean ulvahduksen, mikä kaikui sydämessäni kuin kuolevan voihkaisu. Kiraa värisytti, hänen silmänsä salamoivat ja heittäytyen sohvalle minun oikealle puolelleni hän kuiskasi korvaani:
»Älä katso pihaikkunoihin päin, älä katso, älä katso!»
Avain narahti lukossa, ja painautuen Kiraa vasten minä katselin jähmettyneenä kuinka isäni lähestyi otsa rypyssä, kädet nyrkkiin puristettuina, ja hänen kintereillään vanhempi veljeni.