Hän ehti hädin tuskin kysyä meiltä, osoittaen rikottua ikkunaa:
»Kuka on särkenyt tuon? Missä on äitinne?»
Silloin pamahti melkein yhtaikaa kaksi laukausta, ikkunaruudut helisivät, koko talo liikahti ja huoneen täytti paksu palaneen ruudin savu. Tänä kauheana hetkenä Kiran puristaessa minua rintaansa vasten näin vain kuinka veljeni kaatui taapäin lattialle ja isäni heittäytyi ulos sataman puolisesta ikkunasta. Kauhusta menehtymäisilläni suljin silmäni. Mutta kun jälleen avasin ne, näin veljeni makaavan maassa pää murskattuna kuin seinää vasten heitetty vesimeloni ja molempien enojeni kurottautuvan ulos ikkunasta ja ampuvan vielä neljä pistoolinlaukausta isäni jälkeen, joka oli päässyt pakoon.
Päästäen minut syleilystään Kira hypähti keskelle huonetta ja huusi:
»Te ammuitte ohi!… Te ammuitte ohi! Hän menetti vain vasemman korvansa».
Vastaukseksi he sammuttivat kaikki kynttilät ja nuorempi meni pihalle, vanhemman ohjatessa meidät ulos huoneesta. Hän istutti meidät leposohvalle ja puhui meille pilkkopimeässä näin:
»Kiralina ja Dragomir, minä suutelen nyt teitä ehkä viimeisen kerran. Isänne on kolmas mies, johon luotini ei ole osunut, ja jos minun on uskottava ursitaani, kohtaa minua kuolema kolmannen vihamieheni kädestä, jonka ohi ammun täysikuun aikana. Koetan kyllä suojella nahkaani, mutta kohtaloaan ei kukaan voi välttää. Kuulkaa siis!… Teidät tulee hetken kuluttua noutamaan sen ravintolan isäntä, josta äitinne tilasi ruokansa. Hänen luonaan on teille varattu kaksi huonetta ja kaikki, mitä tarvitsette. Huomenna hän noutaa täältä tavaranne. Tähän taloon ette koskaan enää saa astua jalkaanne!…
»Ettekö otakaan meitä mukaanne?» kysyi Kira vapisevin äänin.
»Ei, siihen minulla ei ole oikeutta… Meidän elämämme on kovaa ja teidät on kasvatettu untuvissa…»
»Mutta isämme tappaa meidät…»