»Hän ei tapa teitä… Muuten on aikomuksemme ennenpitkää uusia leikki ja silloin hän ei pääse käsistämme. Tavalla tai toisella raivaamme hänet tieltä, sillä meitä on kaksi yhtä vastaan. Eläkää mielenne mukaan ja unohtakaa, että olette koskaan tavanneet meitä. Näette meidät vasta sitten, kun koira on kadonnut. Jos joskus haluatte tietää, olemmeko vielä hengissä, niin lähestykää ravintoloitsijaa ja sanokaa minun etunimeni: Cosma. Hän ilmoittaa teille silloin sen, minkä tietää. Mutta Ibrahim, katagatzilainen kravustaja tietää enemmän, ja kun kuulette hänen huutavan ikkunainne alla: »Tuoreita krapuja! Krapuja!…», niin menkää alas ja seuratkaa häntä kaupungin ulkopuolelle: hänellä on teille joku uutinen meiltä. Lopuksi, jos viranomaiset kysyvät teiltä tämänöisiä tapahtumia, niin kertokaa, mitä olette nähneet, mutta älkää sanoko mitä ajattelette, älkääkä ajatelko mitään!»
Hän vaikeni. Pihasta kuului askelten ääntä ja ravintoloitsija tuli sisään. Eno syleili meitä ja lähti. Me lähdimme heti hänen jälkeensä.
Hotelli oli viidenkymmenen askeleen päässä kodistamme ja asemaltaan samanlainen. Mutta mikä ero olikaan meidän mukavien huoneittemme ja niiden yksinkertaisten huoneitten välillä, joskin ne olivat talon parhaat, joihin meidät johdettiin!… Me itkimme kyyneleemme ehdyksiin. Onneksi oli huoneilla se etu, että ikkunat olivat Tonavalle päin ja että ne olivat vierekkäin.
Nähdessään ränstyneet huonekalut ja halvan, kuluneen maton kynttilän lepattavassa valossa, Kiralle selvisi hänen kostonsa turhuus ja heittäytyen vuoteelle täysissä pukimissa hän itki vielä enemmän kuin minä.
Kaikki kauhunkuvat silmissäni minua peloitti jäädä yksin huoneeseeni ja niin otin peiton ja paneuduin maata sisareni viereen. Kolme päivää kestäneiden kärsimysten nääntämänä minä nukahdin pian, jättäen kynttilät palamaan ja Kiran nyyhkyttämään.
* * * * *
Seuraavana aamuna tunsin kaikesta huolimatta itseni tyytyväiseksi auringon ensi säteiden tunkeutuessa huoneeseen, joka sekin näytti kauniimmalta kuin eilen. Mutta minua tyrmistytti se ajatus, että isäni saattaisi tulla. Herätin vielä nukkuvan Kiran, ja ehdotin hänelle pakoa. Hän oli yhtä mieltä kanssani. Hän istui tylsänä vuoteen laidalla, silmät punaisina, kasvot turvonneina. Arvelin hänen ehkä katuvan ja kysyin sitä häneltä.
»Ei», vastasi hän, »olen epätoivoissani siitä, että isä pääsi pakoon… Jos hän olisi »lähtenyt» poikansa kanssa, asuisimme nyt kotona… Tämä rumuus inhoittaa minua…»
Ja hän loi halveksivan katseen ympäri huonetta. Lähdimme ulos. Istuen oven ulkopuolella poltteli hotellinpitäjä vesipiippuaan raikkaassa aamuilmassa. Hän nousi ja kumarsi syvään.
»Saanko kysyä, miksi lähdette ulos näin varhain?» kysyi hän hyvin kunnioittavasti turkinkielellä.