»Abu Hassan, me pelkäämme poliisia ja isäämme», vastasi Kira samalla kielellä.
»Minä vastaan turvallisuudestanne, neitiseni, kunhan vain pysytte hiljaa talossani».
Ja vilkaisten taakseen hän lisäsi hyvin hiljaa:
»Siksi te olettekin täällä».
En koskaan ole päässyt selville siitä, mikä hän oli miehiään, enkä hänen suhteestaan äitini perheeseen; sen vain tiedän, ettei kukaan häirinnyt meitä hänen luonaan eikä isästäni näkynyt jälkeäkään. Ja kun pelkomme oli haihtunut, etäännyimme talosta kiellosta huolimatta. Silloin alkoi tuo kaunis ja surunvoittoinen elämä, jota kesti kuukauden, ja joka oli niin täynnä aurinkoa ja joutilasta harhailua.
Tämä oli meille jotakin uutta, tuntematonta nautintoa, outoa elämää, ja me olimme kuin kaksi linnunpoikasta, jotka pakenevat häkistään koetellakseen siipiensä kantavuutta, ja syöksyvät kiihkeinä kohti valoa…
Talon takapuolella oli toinen, tosin hyvin likainen, mutta meille mukava uloskäytävä, sillä siten me saatoimme tulla ja mennä kenenkään näkemättä. Tämä pieni ovi johti pahanpäiväisille, kallionkupeeseen hakatuille portaille, ja nämä portaat olivat aivan ikkunaimme alla. Totuttuamme onnettomuuteen me päättelimme nauraen, että täällä oli sittenkin parempi kuin kotona, missä ei ollut portaita ikkunoiden alla.
Aamuisin me katosimme heti aamiaisen jälkeen ja palasimme vasta keskipäivällä. Ruoka tuotiin meille huoneisiimme. Iltapäivät vietimme niinikään ulkona. Kun elonkorjuu juuri oli päättynyt, oli Kiran mielestä hauska koota vehnänkorsia, sitoa ne lyhteiksi ja antaa köyhille tähkänpoimijoille, joiden selät olivat jäykät paljosta kumartumisesta. Tai sitten me juoksentelimme niityillä, missä tuhannet lampaat kävivät laitumella ja siirtyivät lakkaamatta paikasta toiseen, jättäen jälkensä maahan ja villaansa pensaisiin. Vanhoja naisia kulki pensaikosta pensaikkoon villaa kooten. Me teimme samoin, ja toimme iloisina saaliimme heille.
Kerran retkemme ulottui niihin kahteen kukkulaan saakka, missä äiti oli jättänyt meidät, ja nyt vasta huomasimme, että olimme tuona iltana unohtaneet sinne eväskäärömme. Kulkukoirat olivat repineet sen ja syöneet sisällön. Jäljellä oli vain kääreen riekaleita.
Me itkimme. Onnettomuutemme muisto oli sitäkin raskaampi, kun jo olimme sen unohtamaisillamme. Mutta nämä lapsekkaan tuskan hetket vaihtuivat pian jälleen pursuavaksi iloksi, joka paisutti rintaamme. »Untuvissa» kasvaneina, niinkuin Cosma-eno oli sanonut, anssarikukkina, me tunsimme vain ne ilot, mitkä äitimme huone oli tarjonnut, me tunsimme vain tanssin, laulun, keimailun ja herkuttelun. Tuo kaikki oli kaunista. Mutta nyt meille selvisi, että oli olemassa ulkomaailma, ja että tuo valonkylläinen, tuoksuntäysi ulkomaailma oli vieläkin kauniimpi. Tähän saakka emme olleet tietäneet, millaista oli tavoitella perhosta, hyväillen silitellä vihreää heinäsirkkaa, pyydystää isoja, pitkäsarvisia hyönteisiä, kuunnella lintujen kuoroa niiden suunnattomassa salissa, kuulla illan tullen näkymättömän sirkan sirittävän kilpaa etäisen paimenhuilun kanssa, ja nähdä mehiläisen peräytyvän kukan kuvusta, jalat siitepölyn kultaamina. Ja etenkään emme olleet aavistaneet, mitä hurmaa sydän tuntee, kun tuuli kesäisten kenttien yli kulkiessaan hyväillen koskettaa ruumista.