Kaikkea tätä me saimme kokea, ja makeat leivokset unohtuivat mielestämme. Unohtuivat tanssin huuma, vesipiippujen sauhu ja yrttien tuoksu. Unohtui raadeltu äitimme ja kostonhimo. Kiran hipiä ruskettui muutamassa päivässä, eikä kauniimpaa naista kuin hän, ole koskaan karkeloinut Luojan kedoilla, silmissään kostea kiilto, hiukset tuulessa hulmuten, helmat vallattomasti kohotettuina, rinnat hekumallisesti paljaina Auringon jumalalle…
* * * * *
Tällävälin kierteli huhu esikaupungissa: vakuutettiin täytenä totena, että äitini ihailijat olivat tappaneet veljen ja leikanneet isältä vasemman korvan. Mainittiinpa vielä nimeltä kaksi mussafiria, jotka, omituista kyllä, sattuivat juuri tuona yönä nousemaan laivaan matkustaakseen Stambuliin. Ymmärsimme tästä, ettei isäni ollut ilmaissut murhaajaa eikä nostanut kannetta.
Hänen välinpitämättömyytensä rauhoittamina me ryhdyimme uusin innoin jatkamaan romanttista elämäämme. Mutta pian Kira alkoi osoittaa haluttomuuden oireita. Se johtui, nähkääs, siitä, että kunnon mussafirimme alkoivat luovia uuden asuntomme ympärillä ja pitivät serenaadeja satamanpuolisten ikkunaimme alla, jossa ohikulkijoita oli vähän. Vaivoin pysytellen porrasaskelmilla, jotka lohkeilivat lakkaamatta, heitä tuli ilta illalta yhä useampia. Ja kuinka hullunkurisilta näyttivätkään nuo kallionkupeella riipuskelevat miehet siinä melutessaan, aikaansaaden eri soitimillaan mitä hirvittävimmän epäsoinnun, sättien toisiaan kuin markkinavarkaat ja kierien joskus alas rinnettä kuin täysinäiset säkit.
Kiraa ja minua huvitti katsella ikkunoistamme noita narreja, jotka kaikki tahtoivat tavata häntä. Abu-Hassan kaatoi saavittain kylmää vettä heidän niskaansa, mutta koska rakkaus on vettä voimakkaampi, jatkoivat he meidän huvittamistamme. Saattaakseen heidän päänsä yhä enemmän pyörälle Kira alkoi jälleen koristella itseään ja keimailla. Ja näin minä sain tehdä aamuiset retkeni yksin. Tein sen mielelläni, mutta en enää uskaltautunut yhtä kauas. Tonava veti minua vastustamattomasti puoleensa. Olin täyttänyt yksitoista vuotta, mutta en vielä koskaan ollut liukunut pitkin joen pintaa veneissä, joiden soutajat lauloivat riutuvia laulujaan virran kiidättäessä heitä.
Tuohon aikaan ei satamassa ollut laivalaituria, ja sai kulkea kymmenen jopa kaksikymmentäkin askelta, ennenkuin vesi ulottui rinnan tasalle. Päästäkseen veneeseen oli kuljettava pitkin kapeaa puista laituria. Etäällä ankkuroivat purjeveneet hankasivat keulaansa ison sillan puisiin ponttooneihin. Vilisevä joukko turkkilaisia, armenialaisia ja romanialaisia lastaajia kulki kantamuksineen edestakaisin näillä silloilla, jotka notkuivat heidän allaan.
Aluksi katselin etäältä tuota maailmaa, mutta sitten liityin kaupungin neljää, viittä eri kansallisuutta edustavaan poikalaumaan, ja miellyin heidän leikkeihinsä. Etenkin oli minusta hauska nähdä heidän uivan aivan alastomina kuin pienet ruskeat pirunpoikaset. Olisin tahtonut uida heidän kanssaan, mutta minua peloitti nähdessäni kuinka he painiskelivat vedessä, painaen toisensa sukkeluksiin, kunnes olivat tukehtumaisillaan. Ja kerran he kantoivat rannalle pienen vaaleaverisen pojan, joka oli melkein tukehtunut eikä hengittänyt enää.
Silloin minä jätin heidät ja aloin katsella barcagdeita, jotka veneissään maaten paistattivat päivää, tupakoivat tai laulelivat. Ja kerran minä pyysin turkinkielellä, että eräs heistä veisi minut purjehtimaan. Hän vastasi, että ennenkuin pääsi purjehtimaan, oli maksettava muutama para. Ja minä kun en edes tietänyt, mitä raha ja maksaminen olikaan! Hän piti minua typeränä ja selitti ansaitsevansa elatuksensa kuljettamalla ihmisiä veneessään. Näin hänen puhuessaan joskus katsovan silmää vilkuttaen johonkin takanani, ja hypistellen siistiä pukuani hän sitten huudahti:
»Ah, noita rikkaiden lapsia! He eivät edes tiedä, että elämiseen tarvitaan rahaa!»
Silloin minä käännyin katsomaan taakseni ja näin jonkun matkan päässä vanhan, upeasti puetun turkkilaisen nojaavan kyhmyiseen keppiinsä ja kuuntelevan keskusteluamme. Hän viittasi minua luokseen ja sanoi: