»Oletko turkkilainen? Puhut hyvin kieltä».
»En», vastasin, »olen romanialainen».
Hän kyseli minulta kauan yhtä ja toista, tuttavallisesti ja avoimesti. Mutta minä en vastannut kaikkiin hänen kysymyksiinsä. Kuitenkaan hän ei ollut minulle vastenmielinen… Ah, miksi en aavistanut onnettomuutta?»
Edessäni seisoi inhoittava olento, joka turmeli Kiran ja minun elämäni: Nazim Effendi, purjealuksen omistaja, haaremien lihanhankkija, jollaisia oli niin paljon siihen aikaan!…
Tuo hirviö näyttäytyi minulle kauneimmassa valossaan, oli vakava, tyyni ja vähäsanainen. Hyvästellessään ja kääntyessään menemään veneeseensä, joka oli pehmeillä patjoilla ja verhoilla varustettu, hän sanoi minulle kuin ohimennen:
»Jos joskus haluat purjehtia joko yksin tai sisaresi kanssa, tarjoan mielihyvällä veneeni käytettäväksenne».
Ja hän huusi arabialaista soutajaansa, antoi tälle ohjeet ja vene lähti vesille. Minä innostuin heti tästä tarjouksesta, katuen vain sitä, etten samalla käyttänyt sitä hyväkseni. Pelkäsin, etten häntä enää tapaisi.
Juoksin minkä jalat kantoivat asuntoomme ja kiipesin kallioportaita ylös, heittäen lentosuudelmia Kiralle, jonka näin ikkunassa.
»Sinä et ole kiltti!» sanoi hän. »Sinä huvittelet ja jätät minut yksin ikävään!»
»Huomenna saat sinäkin huvitella kuin ruhtinatar turkkilaisen beyn purressa!» huusin minä, syleillen häntä.