Ja sitten kerroin henkeä vetämättä, mikä ihme minua oli kohdannut. Ah, miksei hän ollut kypsyneempi, kokeneempi kuin minä!… Hän ahmi sanani, ja niin kärsimättömänä hän odotti saavansa lipua Tonavalle loistopurressa, että vietti yönsä unettomana.
Seuraavan aamupäivän Kira käytti kokonaan itsensä ja minun pukemiseen. Puolipäivän tienoissa me menimme rannalle. Siellä oli sama arabialainen pienessä veneessä, mutta turkkilaista ei näkynyt. Kira kysyi häneltä rohkeasti:
»Oletko saanut määräyksen viedä meidät purjehtimaan?»
»Kyllä», vastasi mies, nousten seisomaan.
Kira juoksi laituria pitkin ja hypähti notkeana kuin nuori hirvi alas veneeseen. Seuratessani häntä minä kuulin erään soutajan sanovan takanani nämä sanat, jotka myöhemmin muistin onnettomuudessani:
»Mikä kaunis riista!»
Toistin nämä sanat Kiralle, tiedustellen niiden merkitystä.
»He ovat moukkia», vastasi hän.
Heikko läntinen puhalteli ja me nautimme ensi kertaa tämän hiljaisen lipumisen riemuja. Tuuli tuskin pullisti purjetta. Edettyämme rannasta, alkoi vene yhtäkkiä hyppelehtiä aavalta kantautuvilla pikku aalloilla. Pelästyneenä Kira huusi:
»Älä ohjaa keskelle jokea! Seuraa rantaa!»