Arabialainen tarttui peräsimeen ja me käännyimme rantaa kohti. Ylängön reunalla tuli näkyviin kotitalomme surullisessa autiudessaan ja sen vieressä ravintola, jossa huoneittemme ikkunat olivat avoinna. Veneemme sivuutti ne, samoinkuin sataman vilisevine ihmisjoukkoineen, lukemattomat purjeveneet, lotjat ja ponttoonit. Sitten se suuntautui yksinäistä laituria kohti ja laski sen kupeeseen. Tässä seisoi turkkilainen meitä odotellen. Hän lähestyi, kumarsi syvään Kiralle ja auttoi hänet maalle. Kira tunsi itsensä perin mairitelluksi. Miehellä oli liikkeissään sulavuutta ja käytöksessään arvokkuutta, jota oli puuttunut meluavilta mussafireiltamme.
Ah, sinä poloinen ihmissydän, joka annat elämisen ilon vallata itsesi! Kuinka sokeita olemmekaan! Mikä lumous estikään meitä kiinnittämästä huomiota turkkilaisen yhtäkkiseen ja epäilyttävään ilmestymiseen samoinkuin hänen taitavaan syrjässäpysymiseensä purjehtimaan lähdettäessä?
Hän osoittautui vieläkin taitavammaksi. Hänen tyyneytensä, hillitty käytöksensä ja valkoinen partansa sai Kiran menemään mielettömyydessään niin pitkälle, että hän pyysi päästä näkemään hänen purjealustaan. Sitä mies oli odottanutkin, mutta varmana saaliistaan hän vastasi mitä moitteettomimmalla turkinkielellä:
»Ei aivan tällä hetkellä, ihastuttava neiti! Alukseni on lastaamassa joen toisella puolen Macinin suulla, ja kun ette ole tottuneet keinumiseen, voisitte tulla pahoinvointisiksi. Mutta tyydytän uteliaisuutenne lähitulevaisuudessa… Sillävälin olen onnellinen, voidessani tarjota pienen purjeveneeni käytettäväksenne, ja minulle tuottaisi kunniaa, jos todella näkisin teidän purjehtivan sillä».
Näin sanoen hän kumarsi niin, että hänen silkkiset vaatteensa aaltoilivat, kosketti käsillään otsaansa, huuliansa ja rintaansa, ja astui veneeseen.
* * * * *
Tämä uusi huvi sai meidät unohtamaan äidin, isän, enot, mussafirit ja itse Jumalankin. Me heittäydyimme ruumiinemme ja sieluinemme tämän kunnianmiehen käsiin. Kolme päivää peräkkäin me keinuimme Tonavalla, uskaltautuen yhä kauemmas ja kauemmas, ja niin me eräänä päivänä melkein huomaamattamme löysimme itsemme toiselta rannalta. Ja viimeinkin tuli uteliaisuutemme tyydytetyksi; me olimme purjealuksessa. Se oli iso ja uudenuutukainen. Tervan haju tunkeutui nenäämme, ja arabialaisen selittelyt purjeiden, mastojen ja touvien merkityksestä menivät ohi korviemme.
Nazim Effendi otti meidät vastaan loisteliaassa hytissään puettuna silkkiseen kauhtanaan ja sandaaleihin. Koskaan emme olleet nähneet sellaista itämaisten mattojen, kupariesineiden ja kullallakirjailtujen tyynyjen runsautta eikä sellaista aseiden moninaisuutta: siinä oli pyssyjä, käyriä, turkkilaisia miekkoja, pistooleita, jotka kaikki olivat korutyötä, somistettuja kullalla, hopealla ja norsunluulla. Tuntemattomien hajuvesien tuoksu hiveli suloisesti sieraimiamme. Mattojen peittämillä seinillä riippui kunniapaikalla sulttaani Abdul-Medjidin valokuva ja Turkin valtakunnan vaakuna, kauniilla arabialaisella käsialalla kirjoitettuja Koraanin lauseita, ja häikäisevän kauniiden odaliskien kuvia, joihin Kiran silmät kiintyivät, ja hän huudahti:
»Kuinka kauniita he ovat!»
»Te olette yhtä kaunis, neitiseni!» sanoi turkkilainen mairitellen.