Meille tarjottiin herkullisia turkkilaisia leivoksia, kahvia koristeellisista felidjaneista ja poltettavaksi vesipiippuja, täytteenään tuoksuvaa tumbakia.
Isäntämme oli hyvin huomaavainen, iloinen, täynnä hyvyyttä. Hän tiedusteli Kiralta hienotunteisesti sukulaisiamme, ja tämä, vaikkei sanonutkaan kaikkea, sanoi kuitenkin liikaa. Hän kiirehti etenkin saattamaan hänen tietoonsa, että hän rakasti tanssia, ja tyytyväisenä päiväänsä Nazim Effendi nousi ja sanoi hyvästelyssään meitä:
»No niin, saatte tanssiakin täällä, millein haluatte!»
Ja meidät saatettiin takaisin Romanian puoliselle rannalle.
Olin tyytyväinen ja ylpeä löydöstäni enkä epäillyt mitään… Kira oli vielä tyytyväisempi ja epäili sitäkin vähemmän. Me luovuimme kaikista entisistä tottumuksistamme, kaikista mielipuuhistamme. Tuo salaperäinen purjealus nieli koko elämämme. Me purjehdimme joka päivä pienellä veneellä, ja asustimme huoneissamme vain öisin ja aterioidessamme. Ja mikä vieläkin parempi! Kiran mielestä eivät hänen pukunsa nyt olleet kyllin loisteliaita ja huoneet olivat hänestä sietämättömät. Hän toivoi, että Cosma-eno pian suoriutuisi isästä, jotta hän saisi ottaa haltuunsa talonsa ja omaisuutensa, olla hieno nainen, ja ottaa vastaan — ei mussafireja — vaan vieraita sellaisia kuin Nazim Effendi! Pikku raukka!
Kokonaisen viikon ajan me kävimme näin vierailuilla turkkilaisen kajuutassa, tanssimme ja huvittelimme. Me tulimme tuttavallisiksi ja kotiuduimme. Kira vannoi, että »siinä vasta on oikea isä»! Turkkilainen veti kirstuistaan esille loisteliaita odaliski-pukuja ja levitti ne ihastuneiden silmiemme eteen. Pukipahan eräänä päivänä Kiran ylle yhden niistä. Hän olikin oikea odaliski, samanlainen kuin kuvat tuolla seinillä! Jotta minä en olisi käynyt kateelliseksi, kiinnitti turkkilainen huomiota minuunkin, puki minut turkkilaisittain fetsiin, roimahousuihin ja kirjailtuun vyöhön pistooleineen. Näin koristeltuina ei paljoakaan puuttunut, ettemme pyytäneet nostamaan ankkuria ja purjehtimaan pois.
Sen hän vielä tekikin. Mutta ikäänkuin leikitelläkseen kanssamme hän riisui jälleen vaatteet yltämme, sulki ne kirstuihinsa, ja tuona iltana lähetti meidät vielä vesi kielellä kotiin.
Seuraavana aamuna — viimeisenä, jonka vietimme Romanian kamaralla —
Kira itki raivosta: isä eli yhä eikä Cosma-enosta näkynyt jälkeäkään.
Oli vielä aikainen, kun kuulimme käheän äänen huutavan ikkunaimme alla:
»Tuoreita krapuja!… Krapuja!…»