Viimeinkin! Ehkä hyviäkin uutisia!
Siinä olikin jo kravustajamme. Juoksimme alas portaita. Kumarana vuosien ja epäilemättä myös syntiensä painosta maleksi vanha Ibrahim ikkunaimme alla, pälyillen kuin varas. Me kuljimme hänen jäljessään Katagatziin päin; täällä, kaukana satamasta, hän suhahti korvaamme:
»Voi teitä onnettomia! Isänne kätyrit ovat väijyksistä ampuneet Cosman.
Hänen veljensä haavoittui, mutta pääsi pakenemaan ratsain!»
Ah, kuinka vuotivatkaan kyyneleemme! Ursita oli pitänyt sanansa! Mihin nyt joutuisimme? Isä, jolla nyt ei ollut mitään peljättävää, ryöstäisi meidät aivan varmaan.
Kuoleman kauhu valtasi meidät. Parempi oli heittäytyä Tonavaan kuin palata asuntoomme! Mutta rannalla odotti meitä pieni purjevene; ja purjealuksessa me heittäydyimme Nazim Effendin syliin, kuin olisimme olleet hänen lapsiaan.
Kasvot kyynelissä kylpien Kira kertoi tälle isälle koko totuuden, samoinkuin viimeisen onnettomuutemme, ja huudahti epätoivoissaan:
»Ennemmin heittäydymme jokeen, kuin palaamme kotiin!»
»Mutta eihän ole syytä epätoivoon, lapseni», sanoi viettelijä, »olette isoisänne puolelta turkkilaista sukuperää. No niin, otan teidät kanssani Stambuliin, jossa äitinne varmaan on hoitamassa haavoittunutta silmäänsä. Me löydämme hänet ja te olette onnellisia!»
Hän syleili meitä.
»Milloin te lähdette?» kysyi Kira.