Niinpä hän eräänä iltana kulki raskain askelin kuolemaan saakka ikävystyneenä pitkin Darbel-Barabra-katua Kairossa, jossa hän oli oleskellut kuukauden päivät, ja poikkesi erääseen juutalaisromanialaiseen ravintolaan, — yleismaailmallinen paikka, jossa kävi asemaltaan ja moraaliltaan mitä erilaisimpia olioita. Herra Goldsteinin vieraiden kesken ei ollut olemassa mitään hengenheimolaisuutta. Kukin epäili toistaan, ja usein he inhosivat toisiaan. Mutta heitä yhdisti juutalaisen täytetty hauki ja romanialainen tsuika [päärynäviina]. Adrian menetteli niinkuin muutkin, kun hänellä oli, millä maksaa, ja tuona iltana hänellä sattui olemaan. Mutta hänen vastenmielisyytensä tätä seuraa kohtaan oli ilmeinen. Välttääkseen mahdollisesti syntyvää keskustelua, hän kulki pää painuksissa ja tervehtimättä salin perälle saakka, mihin kokoontui kaikkein kurjin rahvas ja missä pöydät olivat ilman liinaa. Täältä hän kuunteli ja tarkasteli ympärillään olevia ihmisiä.
»Kuinka tuo mies onkaan Stavron näköinen!» sanoi hän itsekseen, syödessään siinä sormin haukeaan, ja vilkaisten salavihkaa vastakkaisessa nurkassa sivuttain istuvaan mieheen. Tuo huonosti puettu, parroittunut, iäkäs mies istui hievahtamatta, leuka käden varassa ja katseli välinpitämättömästi ovelle päin, tsuika-lasi edessään. Hänen ulkoasunsa oli omiaan kääntämään ihmisten katseet pois hänestä, ja kuitenkin — voimatta ollenkaan uskoa Stavron oleskelevan Egyptissä — Adrien tunsi sydämensä sykähtävän myötätunnosta tuota yksinäistä ja hiljaista vanhusta kohtaan. Hän olisi tahtonut nähdä hänet edestäpäin, mutta mies ei liikahtanutkaan, kuin olisi hän jähmettynyt paikoilleen. Silloin hän päätti käyttää hyväkseen itämaista tapaa, joka sallii tuntemattoman tarjota toiselle samansäätyiselle tai alempiarvoiselle tuntemattomalle vain myötätunnon osoitukseksi jotain nautittavaa, ja hän kutsui luokseen tarjoilijan, pyytäen tämän viemään hänen puolestaan nurkassa istuvalle miehelle lasin tsuikaa; siitä seuraisi todennäköisesti kiittelemiset ja toivottelut. Mutta hän näkikin ihmeekseen tuntemattoman kieltäytyvän ottamasta vastaan juomaa, jota ei ollut tilannut.
»Se on tuon herran puolesta tuolla», sanoi poika, Adrienia osoittaen.
»Se on yhdentekevää», vastasi mies edes katsomatta osoitettuun suuntaan.
Mutta äänen sointu riitti ilmaisemaan Adrienille Stavron ja hän meni ja kosketti liikutettuna hänen olkapäätään. Istuutuen hänen viereensä hän kuiskasi tuskin kuuluvasti hänen korvaansa:
»Onko se mahdollista? Sinäkö se olet? Täällä?»
»Etkö sitten tietänyt sitä?» kysyi vuorostaan Stavro, katsellen häntä ilman ihmettelyä ja epäillen.
»Mitä?» huudahti Adrien suuttuneena. »Sinä näit minun tulevan sisään etkä hypännyt kaulaani? Ja kieltäydyt ottamasta vastaan myötätunnon lasia, joka tuodaan pöydällesi? Onko sinusta tullut hirviö näinä viime vuosina?»
»Tällaiseksi tulee sellaisen elämän ehtoolla, jota minä olen viettänyt: myötätunto ei enää riitä…»
»Ja arveletko minun tuntevan sinua kohtaan vain myötätuntoa?»