»Minä puhunkin myötätunnon laseista tai myötätunnosta, joka ilmenee lasin välityksellä. Mitä sinuun tulee…»
»Mitä minuun tulee?»
»Ensiksikin on olemassa se oleellinen tosiasia, että sinä nouset rinnettä, kun minä jo laskeudun toista ja välillämme on vuorenhuippu. Ja toiseksi…
Stavro loi ympärilleen varovan katseen ja vaikeni.
»Eikö sinun ole nälkä, Stavro?» kysyi Adrien lämpimästi.
»On, minun on nälkä».
»Haluatko syödä täytettyä haukea? Se on hyvää täällä».
»Haukea, kilpikonnaa tai elefanttia, se on yhdentekevää, mutta jotakin myötätuntoisempaa kuin lasi tsuikaa, jonka olisin voinut itsekin maksaa», vastasi Stavro. Ja hän pyyhkäisi väsyneesti kädellään uurteisia kasvojaan.
* * * * *
Istuttaessa tuntia myöhemmin viinilasin ääressä Adrienin pienessä öljylampun valaisemassa huoneessa, Stavro, nuoren ystävänsä vilpittömyydestä lämmenneenä poltti viimeiset öljypisarat siitä pyhästä lampusta, joka tukee tulisieluja, ja alkoi puhua: