»Nyt kun olen antanut sinun ymmärtää, että harjoitan nykyisin tuollaista »piipuntekijä — nälkätaiteilija» -ammattia, tiedän, hyvä Adrien, että vain surkea tilani estää sinua pyytämästä jatkoa Kiran tarinaan, tai paremmin sanoen, silloisen pikku Dragomirin tarinaan. Ja sinun vuoksesi palaan mielelläni tuohon kaukaiseen aikaan, vaikka onkin aina surullista penkoa vanhoja matkakirstuja.
Paetessani Konstantinopolissa Nazim Effendin laivasta, mahdoin olla noin viisitoistavuotias… Olin kaunis, olin typerä ja loisteliaasti puettu kuin turkkilainen ruhtinas. Yksistään vaatteeni olivat arabialaisen rotuhevosen arvoiset. Niin oli ryöstäjäni vakuuttanut… Sitten minulla oli kello, joka oli vartavasten minua varten tilattu ja itsensä sulttaanin kellosepän valmistama; sormeni olivat täpötäynnä sormuksia, fetsini kokonaan kullalla kirjailtu ja taskuissani kahmaloittain turkkilaista rahaa, joka painoi housuni riipuksiin. Minulla oli millä elää kymmenen vuotta, vaikken olisi vaivautunut nostamaan oljenkorttakaan.
Mutta raha yksin ei elämiseen riitä. Sielussani asui suuri tuska, ja sydämessäni vielä suurempi lapsellisuus, kaksi hirmuvaltiasta, jotka lopulta aina vievät tunneihmiseltä järjen. Tuska, se oli kaipaus, minkä Kiran ja äitini, noiden elämälleni välttämättömien olentojen menettäminen oli jättänyt mieleeni, ja lapsellisuus oli hullu uskoni, että päästyäni vain vapaaksi ihmiset auttaisivat minua löytämään heidät jälleen, ja minä olin valmis mihin uhrauksiin tahansa löytääkseni heidät. Itsetiedottomasti olin valmis uhraamaan vaikka ruumiinikin, nyt turmellun ja paheeseen tottuneen ruumiini, sillä elämässä tottuu kaikkeen ja paheeseen helpommin kuin mihinkään muuhun, joka aluksi on vaikeaa. Tämä on siinä määrin totta, että vankina ollessani ajattelin useammin kuin kerran: »Ah, olisivatpa Kira ja äiti täällä, en pyytäisi parempaa kuin saada jäädä tänne!»
Olin niin onnellinen, huomatessani kuin ihmeen kautta päässeeni pakoon kultaisesta vankilastani, että — suokoon taivaan Herra minulle anteeksi! — unohdin hetkeksi sekä Kiran että äitini! En enää peljännyt hirmuvaltiastani. Hänen aluksensa nosti ankkurin juuri sillä hetkellä, jolloin minä, käyttäen hyväkseni hänen varomattomuuttaan, astuin jalkani maalle. Ja kauan aikaa minä aamunkoitteessa juoksin pitkin Bosporin rantaa huitoen käsivarsillani ja syytäen hänen jälkeensä solvauksia: [Vain itämailla tunnettu hyvin loukkaava käsivarren liike, joka tehdään siten, että ojennetaan käsi hajasormin päin toisen kasvoja.] »Mene! Mene alimpaan helvettiin! Sinä voideltu raato! Ja nostattakoon laupias Jumala suuren myrskyn ollessasi yksin Mustallamerellä. Ja syököön kalat turvonneen ruumiisi! Amen!»
Niinpian kuin painajainen purjealuksen muodossa oli kadonnut näkyvistäni, valtasi minut hurja riemu, ja minä aloin juosta sinne tänne pitkin Galatan likaisia katuja, tallaten lukemattomia syyhyisiä koiria hännälle, törmäten katukaupustelijoita vastaan, kaataen kumoon sokeita pyhiinvaeltajia ja katukäytävillä peittelevien vesipiippuja. Tämä johtui siitä, että minulla oli uudet silmät ja odottamaton vapaus. Ohikulkijat luulivat minua mielipuoleksi ja eräs heistä pysähdytti minut, koskematta kuitenkaan minuun, tervehti kunnioittavasti ja puhutteli minua niin kohteliain sanoin, että minun täytyi nauraa:
»Sallikaa minun sanoa teille, beyn poika, ettei ole isänne arvon mukaista antautua tuollaisiin huvituksiin! Mikä on jalo nimenne? Ja missä on opettajanne?»
»Mitä merkitsee »jalo» ja »opettaja», kysyin minä, kohennellen housujani, jotka valuivat polviin saakka.
Ja muitta mutkitta käänsin hänelle selkäni. Eräs mies ratsasti laukkaa ja hevosen omistaja juoksi perässä, pidellen kiinni hevosen hännästä. Tämä huvitti minua suuresti, ja minä noudatin hänen esimerkkiään, kunnes olin pakahtumaisillani.
Tämä vapauteni ensimäinen päivä oli ainoa tuona aikana, jolloin iloni oli eheä, vailla pienintäkään huolta ja vaivaa. Olisin tahtonut tehdä tuhansia asioita yht'aikaa: juosta pitkin siltoja, mennä Kultaiseen Sarveen, poiketa kahviloihin, missä naiset tanssivat paljain vatsoin, nousta mutkittelevia katuja, jotka johtavat Peraan. Mutta päätin sittenkin lähteä ratsastamaan ja valitsin kauneimman hevosen. Sen omistaja oli huomaavainen ja avulias. Hän auttoi minut satulaan ja sovitti jalustimet pituuteni mukaisiksi. Huomattuaan ennenpitkää, etten osannut ratsastaa enkä näyttänyt olevan selvillä matkan maalista, hän neuvoi minulle, miten suitsia oli pideltävä ja kysyi, mihin halusin mennä.
»Kaikkialle!» vastasin minä, kohoten seisomaan jalustimille.