»Kaikkialleko?» sanoi hän ihmeissään, »mutta eihän teidän ylhäisyytenne voi mennä kaikkialle yhtaikaa. On valittava joku tie».
»No niin, ratsastakaamme sitten noita kukkuloita kohti, jotka kuvastuvat Bosporiin».
Ja hänen neuvojensa mukaan suuntasimme kulkumme Yldiz-Kioskia ja Dolma-Baktshea kohti, joiden näkeminen lumosi silmäni ja tuuditti sieluni kauas todellisuuden mailta. Näinä pitkinä suloisina tunteina hevosen verkalleen astellessa ja ihmenäkyjen kulkiessa puoleksi suljettujen silmieni ohi, ei ruumiini, sieluni, todellinen minäni enää ollut tässä maailmassa. Koko menneisyys häipyi pois… Unohdin, kuka olin… Unohdin miehen, joka talutti hevosta suitsista eikä sanonut sanaakaan, yhtävähän kuin minäkään kysyin häneltä mitään. Koko tämän unohtumattoman retken aikana en kertaakaan avannut suutani. Ja ikäänkuin unessa tunsin sitten hevosen pysähtyvän, ja vieraalta kuulostava ääni sanoi:
»Effendi, on myöhäinen. Kohta on jo pimeä. Ja minulla on nälkä, samoinkuin elukallakin. Onko teidät saatettava asuntoonne?»
Ymmärsin, että minun oli laskeuduttava satulasta, ja aivan hämmentyneenä teinkin niin. Säärissä tuntuva kipu sai minut kadottamaan tasapainon ja minä putosin istuvilleni maahan.
»Tahdotteko jäädä siihen istumaan?» kysyi mies. Nyökkäsin myöntäen päätäni ja vedin taskustani kultarahan ja annoin sen hänelle. Tiesin, että oli maksettava, mutta minulla ei ollut pienintäkään käsitystä rahan eikä elämän tarpeiden arvosta.
»Se on kolme tsherekiä [turkkilainen hopea- ja kupariraha], sanoi hän, »eikö teillä ole sopivaa?»
Koneellisesti aioin antaa hänelle vielä kaksi kultarahaa. Mutta hän huudahti:
»Effendi, tehän jo tahdoitte antaa minulle liikaa, enkä luule voivani antaa teille takaisin».
»No, pitäkää koko raha», mutisin minä.