»Ah, ei!… Tarvitsisin kokonaisen viikon ansaitakseni näin paljon».
»Se ei tee mitään, pitäkää se vain…»
»Allahin nimessä, ei!» huusi hän. »Korkea isänne olisi oikeutettu lyöttämään pääni poikki! Ei, ei!»
Ja vetäen esille kaikki, mitä hänellä oli kemirissään, hän kaatoi syliini mielestäni suunnattoman määrän erilaisia rahoja. Sitten hän kumarsi hyvästiksi turkkilaiseen tapaan, nousi ratsulleen ja katosi.
Jäin istumaan siihen vihreälle nurmikolle tien viereen, joka kulki siistinä ja kauniina pitkin kanavan vartta. Tyyneen vedenkalvoon kiintyneenä joi katseeni itämaisten tarujen ihmekuvia: palatsit ja havupuut loivat laskevan auringon valossa varjonsa hämärtyvän Bosporin peiliin, mikä pitensi ne loppumattomiin, ja etäämpänä loisteli kokonainen asteikko kirkkaita värejä kullankeltaisesta kuparinruskeaan ja tulipunaiseen, häipyen sinipunervia kukkuloita kohti, jotka kuvastuivat ylösalaisin mereen.
Oliko maa todella näin kaunis? Tähän saakka en ollut sitä tietänyt. Näin sen ensi kertaa… Äitini salonki ja Nazim Effendin keinuva vankila täyttivät koko menneen elämäni. Ja siinä määrin minä antauduin tuon satumaisen päivän ja sitä seuranneen unelmoivan hämyn lumoihin, että oli jo melkein pimeä, kun ohitseni lipuvasta veneestä kuuluva kaunis ja surunvoittoinen laulu havahdutti minut. Missä olin? Mistä saisin ruokaa? Mistä yösijan? Missä olivat Kira ja äiti?… Mihin suuntaisin askeleeni löytääkseni ystävällisyyttä?…
Nyyhkytys paisutti rintaani ja minä itkin ääneen, kuumain kyynelten kostuttaessa kasvojani.
Soutaja kuuli itkuni ja suuntasi veneensä minua kohti, mutta päästyään parin metrin päähän rannasta hän kurkoitti kaulaansa, tarkasti minua hetkisen tutkivasti ja loittoni sitten, huutaen kreikankielellä:
»Ohoi! Veikkoseni. Et liene kovinkaan onneton, sillä olethan aivan kullalla silattu!»
Tuon illan jälkeen en aina luota ihmisiin, joilla on kaunis ääni.