Kaupunkiin vievällä autiolla tiellä minä itkin ilmoille koko hätäni, säälimättömälle elämälle alttiiksi saatetun herkän lapsenmieleni koko tuskan. Ei kulta, joka painoi taskujani eikä sormiani koristavat kallisarvoiset sormukset enempää kuin ruhtinaallinen kellonikaan pystyneet neuvomaan tai lohduttamaan minua. Niiden arvo himmeni iäksi silmissäni. Olisin antanut kaiken, vieläpä paidan päältäni sille, joka olisi tuonut luokseni, — ei Kiraa ja äitiäni, — vaan edes suortuvan heidän hiuksistaan; se olisi antanut minulle enemmän voimia kuin tuo kirottu metalli. Se olisi lämmittänyt sydäntäni enemmän kuin nuo kalliit kivet.
Painoin polttavaa otsaani jokaista tien vierellä kasvavaa puuta vasten, kostuttaen kyynelilläni niiden kyhmyistä kuorta. Syleilin niiden runkoa. Ja niiden jäyhä välinpitämättömyys sai minut toistelemaan lakkaamatta:
»Äiti!… Äiti!… Kira!… Äiti!… Missä te olette? Minä olen nyt vapaana… Enkä tiedä, mihin mennä… Ja on yö… Ja ihmisiä on täällä niin paljon, liian paljon. Mutta äitiä ja Kiraa ei ole!»
Eräässä tienkäänteessä viilsi voimakas valo silmiäni… Kaksi »tienavaajaa» juoksi kiireesti ohitseni paljain säärin ja käsissä palavat soihdut, huutaen yhteen ääneen:
»Väistykää!»
Ehdin töin tuskin väistyä komeiden ajopelien tieltä, kun ruoska vingahti ilmassa ja minä tunsin kipeää tuskaa kaulassa ja leuassani. Kaaduin kasvoilleni maahan. Isäni ja veljeni pahoinpitelyjen jälkeen en ollut tuntenut sellaista kipua.
Kuin sokaistuneena nousin hoippuen jaloilleni. Tie oli nyt entistä synkempi ja minut valtasi kauhu. Aloin juosta voimieni takaa, ääntä päästämättä, säikkyen kaikkea ja peljäten omaa hengitystänikin ja tuulen kohinaa korvissani. Sitten tuli näkyviin taloja, siistejä ja likaisia katuja, ihmisiä, huutavia kaupustelijoita, koiria, jotka tuskin liikkuivat paikoiltaan, ja viimein, aukealle paikalle päästyäni, minä suistuin pyörtyneenä maahan…
Heräsin siihen, että eräs mies koetti nostaa minua istumaan, ja kuun valossa näin kasvot, jotka muistuttivat Ibrahimia, katagatzilaista kravustajaa. Sydämessäni heräsi heti toivo Kiran ja äitini löytämisestä. Kiedoin käsivarteni hänen kaulaansa, joka hajusi rasvalta ja tupakalta, ja huusin nyyhkyttäen:
»Olen kadottanut sisareni ja äitini, ja olen niin onneton!… Auttakaa minua löytämään heidät ja minä annan teille kaiken kullan, mikä minulla on taskuissani, kaikki sormukseni, ja kelloni ja vaatteeni…»
»Allahin nimessä, älkää huutako noin!» kuiskasi vanhus, painaen kostean kätensä suulleni. Ja nostaen minut jaloilleni hän sanoi: