»Tulkaa kanssani». Minä seurasin häntä. Silloin huomasin, että hänellä oli käsivarrellaan kori täynnä rahatlucumia, jolla hän ansaitsi leipänsä.
Kuljimme puolisen tuntia, hän vaieten, minä täysin tylsänä. Tuohon iltaan mennessä eivät jalkani koskaan olleet kahlanneet sellaisessa loassa eivätkä silmäni nähneet niin likaisia katuja eikä niin kauhistuttavaa kurjuutta. Viimein hän veti minut mukanaan jonkinlaiseen kojuun, jossa ainoana sisustuksena oli kurja vuode lattialla ja sen vieressä vesimaljakko. Siinä kaikki.
»Kertokaa nyt minulle tarinanne», sanoi hän, laskien maahan korinsa ja istuutuen turkkilaiseen tapaan vuoteelle.
Vähemmässä kuin tunnissa kerroin hänelle tarinani lyhyesti, mutta kokonaan ja mitään peittelemättä, äitini kodista alkaen aina laivasta pakenemiseeni saakka. Hän kuunteli minua sanaakaan sanomatta. Lopetettuani hän nousi ja sanoi minulle osoittaen olkipatjaa:
»Pankaa tuohon maata. Se on kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa tänä iltana».
Tämä hämmästytti minua hiukan, mutta olin varmasti vakuutettu siitä, että hän auttaisi minua löytämään kaipaamani olennot. Heittäydyin vuoteelle kuin pölkky, ja nukahdin, hyväntekijääni katsellen, joka kyyrötti nurkassa silmät minuun tähdättyinä.
Varhain seuraavana aamuna hän herätti minut sanoen:
»Nyt on lähdettävä…»
»Kiraako etsimään?» kysyin minä kiihkeästi.
»Ei, lapseni, ei Kiraa etsimään, vaan teidän on lähdettävä yksin enkä enää koskaan tahdo tavata teitä, sillä teidän kultanne, jalokivenne ja vaatteenne tuovat onnettomuutta mukanaan. Auttakoon teitä Allah!»