»On kaksi mahdollisuutta: joko maksaa ateria enemmän kuin koko päivän ratsastus tai sitten tuo vintiö ei pelännyt, että »isälläni olisi oikeus lyöttää hänen päänsä poikki!»
Toivoen löytäväni ihmisen, joka ryhtyisi ystävällisesti auttamaan minua, suuntasin kulkuni suurinta kahvilaa kohti. Ajattelin näin:
»On viisainta kääntyä suurten ja ylhäisten puoleen, heidän ei tarvitse varastaa minulta, eikä ulkoasuni ja kultani peloita heitä».
Päätelmäni oli oikea. Mutta ennenkuin astuin sisään, menin ja asetin jalkani kengänkiilloittajan laatikolle, niinkuin näin tekevän muidenkin, joiden kengät olivat lokaiset kuten omani. Ja tällä kertaa olin ovela: panin merkille, millaisen rahan muut heittivät kiilloittajalle, ja minä annoin metelikin, kaikkein pienimmän rahan, niinkuin hekin. Kiiltäen siisteyttä minä astuin sitten sisään.
Äänten, pelinappuloiden ja rulettien hirvittävä melu pyörrytti päätäni. Pöytien ympärillä, missä kaikkialla pelattiin, oli tuskin ainoatakaan vapaata paikkaa. Täällä oli todellakin vain suuria ja ylhäisiä, sekä siviili- että sotilashenkilöltä. Kuljin edestakaisin pöytien lomitse. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota minuun ja komeaan asuuni, eivät edes tarjoilijat.
»Kuinka miellyttävää onkaan», ajattelin minä, »kun on tekemisissä hyvinkasvatettujen ihmisten kanssa. Tuntee olonsa paljon vapaammaksi kuin köyhäin seurassa».
Ja huomatessani vapaan paikan kahden shakinpelaajan vieressä, minä istuuduin siihen ja tilasin kahvia ja vesipiipun. Jälleen tarkkasin, mitä muut maksoivat tilauksistaan, ja havaitsin suureksi hämmästyksekseni, että yhdellä ainoalla tsherekillä sai kymmenen kahviannosta ja yhtä monta vesipiippua, juomarahat siihen luettuna.
Tarkastelin molempien pelaajien kasvoja, joista toinen oli upseeri, toinen siviilihenkilö, kumpikin vielä nuoria ja hyvin peliinsä syventyneitä. He tuijottivat pelinappuloihin niin tiukasti, että päätäni alkoi kivistää sitä katsellessakin. He tuntuivat minusta miellyttäviltä, etenkin tuo hiukan karskinnäköinen upseeri, jonka vieressä istuin. He puhuivat vähän, mutta heidän turkinkielensä oli hyvin huoliteltua, mikä miellytti minua, samalla kun se jääti sydäntäni, sillä yhtä huoliteltua oli ollut Nazim Effendin kieli. Mutta upseerinunivormu rauhoitti minua.
»Hän on varmaankin sankari», ajattelin minä katsellen hänen kunniamerkkien peittämää rintaansa. Ja muitta mutkitta minä kumarruin hänen puoleensa ja sanoin:
»Suokaa anteeksi, herra, mutta saanko kysyä?»