Edes katsomatta minuun hän viittasi etusormellaan minua vaikenemaan.
Tämä epäonnistuminen, mikä johtui tuttavallisesta käytöksestäni, lisäsi vain luottamustani, ja hetkisen kuluttua minä kumarruin uudelleen puhuttelemaan häntä. Mutta ennenkuin ehdin avata suutani, hän teki saman ehkäisevän liikkeen sormellaan, siirtäen samalla nappulaa toisella kädellään. Silloin minä tein rohkean hyökkäyksen, ja sanoin:
»Anteeksi, herra, mutta tiedättekö, missä hoidetaan sellaisia, joilta silmät ovat puhjenneet?»
»Kenen silmät ovat puhjenneet?» huusi hän, kääntyen niin äkkiä minuun päin, että peräydyin säikähtyneenä.
»Äitini…» änkytin minä.
»Äitisi silmät ovat puhjenneet? Ja kuka ne on puhkaissut?» kysyi hän, mitellen minua katseellaan kiireestä kantapäähän.
»Eivät molemmat», sopersin arasti, »vain toinen».
»Ja missä se tapahtui? Milloin? Millä tavoin?»
»Sen teki isäni pahoinpidellessään häntä Brailassa, Romaniassa… Siitä on nyt kaksi vuotta».
Upseeri näytti suuttuneelta. Ystävänsä puoleen kääntyen hän toisti kärsimättömästi sanani: