»Nainen, jota on piesty Romaniassa kaksi vuotta sitten, on menettänyt silmänsä ja häntä etsitään nyt Konstantinopolista!… Ymmärrätkö tällaista Mustata?»
»Ymmärränpä niinkin!» huudahti toinen, ja asiaa olisi tutkittava tarkemmin, mutta ei täällä».
Ja hän lisäsi poskeani silittäen:
»Ensin on autettava tätä lasta. Lähtekäämme siis täältä».
Ulos tultuamme hän huusi ajurin, ja me nousimme kolmisin vaunuihin.
Tätä toista ja viimeistä kertaa, jolloin jouduin tekemisiin huoliteltua kieltä käyttävien rikkaitten kanssa, seurasi puoli vuotta täynnä suloisia toiveita, katkeria pettymyksiä, joltistakin vapautta ja mitä suurinta ylellisyyttä.
Noustuamme vaunuista Mustafa-beyn ovella, hyvästeli upseeri ystävänsä. Minuun hän vain loi vakavan ja halveksivan katseen, ja vasta useita vuosia myöhemmin tapasin uudelleen tämän miehen olosuhteissa, joista puhun etempänä. Arvostelin häntä ankarasti ja sanoin beylle lapsellisessa intomielisyydessäni:
»Teidän ystävänne on ylpeä…»
»Niin, hän on tosiaankin ylpeä, mutta hyvä».
(Mustafa-bey puhui hyvyydestä!)