Talo oli iso huvila kaupungin ulkopuolella, ja sitä ympäröivä laaja puisto ulottui Bosporiin saakka. Hiljainen talo, joka ikäänkuin vaikeroi rikkauden painon alla, täynnä näkymättömiä, haudanhiljaisia palvelijoita. Mutta suljettu ilmapiiri, mikä vallitsee jokaisessa itämaisessa asunnossa, herätti minussa luottamusta. Sitä lisäsi suuressa määrin beyn äärimmäinen hienotunteisuus. Hänessä ei ollut hiventäkään Nazimin kavaluudesta. Hän oli herttainen, vastustamaton, kohtelias ja tuttavallinen, niinkauan kuin toivo eli minussa, enkä voisi vielä tänä päivänäkään moittia häntä mistään en edes siitäkään, ettei hän voinut täyttää mahdotonta toivettani — jos hän olisi kerta kaikkiaan ajanut minut ulos ovesta, niinpian kuin toivoni sammui. Mutta sellainen hirmuvaltias on itämaalaisen intohimo, että se turmelee jaloimmatkin sydämet, johtaen ne — milloin kavaluuden, milloin väkivallan tietä — samaan roistomaisuuteen.
Mustafa-bey ymmärsi tarinani paljoa paremmin kuin muut senjälkeen. Olen vakuutettu siitä, että se liikutti häntä syvästi, sillä useammin kuin kerran hänen silmänsä kostuivat minun kertoessani.
Hän lupasi tehdä kaiken voitavansa.
»Jos äitinne on Konstantinopolissa», sanoi hän, käsiäni hyväillen, »saan sen tietää sairaaloista ja poliisilta. Mitä Kiraan tulee, niin lähetän kaikkein valppaimminkin vartioituihin haaremeihin urkkijoita, jotka ovat näkymättömiä kuin ilma ja ovelia kuin kettu. Jos hänet löydetään, takaan hänen pääsevän pakenemaan; Turkissa saa kullalla, mitä haluaa».
Sitten hän osoitti minut huoneeseeni ja jätti minut palvelijan hoiviin, joka oli määrätty käytettäväkseni. Jalokiveni ja vaatteeni olivat hänen mielestään »liian loisteliaita, vieläpä sopimattomiakin» ja niiden tilalle annettiin »arvokkaampia». Ja kaiken tämän rakastettavuuden vastapainoksi asetettiin vain yksi ehto: en saisi käydä suurissa kahviloissa enkä kovin usein kaupungissakaan.
»Tämä tarkoittaa vain omaa parastanne», lisäsi hän. »Nazim ei luovu niin helposti saaliistaan ja saattaisi sattua, että jonakin päivänä saisitte päähänne kuonokopan, johon on tiputettu hiukan huumausainetta ja teidät heitettäisiin laivaan kuin mikäkin jauhosäkki».
Tällainen tulevaisuudenkuva kauhistutti minua. Ja siinä tuokiossa tunsin olevani sidottu häneen ja tuohon näköjään vapaaseen vankeuteen, jonka näin avautuvan nuoren elämäni tielle.
* * * * *
On monta keinoa syöstä intohimoinen sielu turmioon ja helpoin niistä on lempeä puhetapa. Ja kun koko sydämeni tuohon aikaan eli vain Kiralle, puhui Mustafa-bey vain Kirasta ja saattoi minutkin puhumaan hänestä.
Oli aivan luonnollista, että hän teki niin, sillä hän rakasti minua vilpittömästi. Mutta vieköön piru intohimoisten ihmisten vilpittömyyden! Useimmiten se on vain hekumallista huumausainetta.