Mustafa-bey alkoi sillä, että hän antoi Kiran nimen erinäisille miellyttäville esineille. Niinpä hän, saadessaan kuulla, että vesipiippu ja rannerengas ovat romaniankielessä femininisukuisia sanoja, toi minulle ensin kauneimman vesipiipun, mitä koskaan olin nähnyt, ja sitten kallisarvoisen rannerenkaan. Molempiin oli kaiverrettu sana Kira, jota en osannut lukea. Ja tuskin olin ollut talossa kuukauttakaan, kun hän eräänä päivänä puistossa kävellessämme talutti luokseni kauniin, nuoren ratsun, joka oli siro, oikullinen ja kärsimätön kuten Kirakin.
»Kas tässä», sanoi hän, »on kaunein Kiralina, minkä voin teille tarjeta. Se on teidän!»
Hän auttoi minut satulaan, ja totutti minua hevosen äkkipikaisiin liikkeisiin. Ajaen hänen ja palvelijani välillä, jotka myös olivat ratsain, me retkeilimme huvilan pohjoispuolella olevissa maalauksellisen kauniissa seuduissa.
Yksi seikka oli varma ja lohdullinen: tuona surullisen hyvinvoinnin lyhyenä ajanjaksona en koskaan huumautunut siinä määrin, että olisin kolme päivää peräkkäin unohtanut minua lapsena kohdanneen kovan onnen. Kuitenkaan ei ole vähemmän totta, että sydän-parkani usein etsi unohdusta. Kuinka olisi toisin voinutkaan olla? Beyn toivorikkaisiin sanoihin luottaen vietin päivät vesipiippuni ja ratsuni seurassa, enkä eronnut tuosta somasta eläimestä muulloin kuin nukkuessani ja syödessäni, ja ennenpitkää sen erikoinen ja oikukas luonnonlaatu saattoi minut uskomaan, että Kira rakasti minua sen välityksellä. Tuo jalo eläin puolestaan piti minusta ja kiintyi minuun niin, että pani toimeen oikean metakan tallissa, milloin satuin unohtumaan beyn kanssa pelin ääreen enkä lähtenytkään tavanmukaiselle ratsastusretkelle.
Näin siis Kiran ratsuni kauniissa mustissa silmissä, näin hänet jokapäiväisissä pikkuesineissä, joita pitelin, Kira oli keskustelumme aiheena, Kira oli puoleksi talossa.
Osa hänestä oli urkkijoiden mukana, jotka oli palkattu häntä etsimään. Nuo noidat vakuuttivat minulle toinen toistaan varmempina, että Kira oli kymmenessä haaremissa yht'aikaa.
Heidän ihmeteltävän tarkat kuvauksensa ja yksityiskohtaiset selostuksensa näkemiensä haareminaisten ulkonäöstä saivat sydämeni lyömään kuolettavan kiihkeästi. Nielin heidän sanansa herkkäuskoisena kuin kuusivuotias lapsi, ja usein heittäydyin heidän kaulaansa, huudahtaen:
»Hän se varmaankin on!… Juuri sellainen on sisareni!… Koettakaa päästä hänen lähelleen ja lausukaa nimeni: Dragomir. Ja koettakaa kaikin keinoin saada hänen valokuvansa».
Mutta tarvittiin rahaa päästäkseen puhuttelemaan haareminaista ja saadakseen hänen valokuvansa, ja paljon rahaa sulkeakseen uteliaat silmät, tukkiakseen valppaat korvat, avatakseen hyvinvartioidut ovet.
Seisoen keskellä huonetta, kädet taskuissa, bey kuunteli ja hymyili, silmissä tutkiva ja ivallinen tuike. Minä heittäydyin rukoillen hänen jalkoihinsa. Ja hän siroitteli auliisti ympärilleen kultaa ja hopeaa aina asian tärkeyden mukaan.