Ja taas seurasi pitkiä odotuksen päiviä, tyhjiä, surullisia tunteja, joista puuttui elämän tuntu. Ainoa, jota epätoivossani etsin, oli eloisa »Kiralinani». Sen selässä istuen ja usein sen silkkistä kaulaa syleillen minä antauduin noilla loputtomilla retkillä säteilevinä aamuina tai iltahämärässä haaveiden valtaan, jotka herättivät minussa kipeää kaipuuta ja hullua riemua.
Vierelläni ratsastava, hampaita myöten aseistettu palvelija ei jättäytynyt tuumankaan vertaa jäljelleni. Syyllisyydentietoisella äänettömyydellään, missä ei ollut tilaa tuttavallisuudelle, hän loukkasi viimeistä rakkauteni ilmaisua.
Näin kului aika keväästä syksyyn, toukokuusta syyskuuhun, ja sitten minun toivoni äkkiä sammui.
Tuodut valokuvat eivät esittäneet Kiraa, eikä Dragomirin nimi, jota kuiskailtiin noiden onnettomien vankien korviin, herättänyt mitään vastakaikua heidän sydäntensä synkissä labyrinteissä. En enää kuunnellut noiden naisten hunajaisia puheita, ja käden käänteessä heidät ajettiin ulos.
Mutta onnettomuus ei tule yksin. Tiedustelut äitini löytämiseksi Konstantinopolissa osoittautuivat niinikään tuloksettomiksi. Ahdistellessani beytä kysymyksillä, täytyi hänen myöntää se todeksi. Hyvän tahtonsa todisteeksi hän kutsutti luokseen turkkilaisen poliisipäällikön, oikean jättiläisen, jolla oli riippuvat viikset ja maantierosvon silmät, ja joka tervehtiessään iski kantapäänsä yhteen ja huusi niin jyrisevällä äänellä, että olin paiskautua kumoon sen voimasta:
»Niinkauan kuin Stambuli on ollut olemassa, ei ainoakaan silmäpuoli romaniatar ole astunut sinne jalkaansa!»
Se oli enemmän kuin vakuuttavaa.
Minut valtasi epätoivo, niinpian kuin kangastus häipyi. Kostuttaen kyynelilläni beyn sulotuoksuisia käsiä, minä rukoilin häntä antamaan minun lähteä. Hän vastusteli, sanoen:
»Mihin jouduttekaan, jos lähdette täältä? Olette typerä kuin lammas. Onnettomuudeksi olette sitäpaitsi nuori ja kaunis, mitkä ominaisuudet tuottavat menestystä Turkissa vain yhtyessään viisauteen. Jääkää tänne! Täällä teillä on kaikkea, mitä tarvitsette, ja enemmän kuin syntyperänne edellyttää».
Olin toivoton. Nämä sanat kaikuivat korvissani kuin kuolinkellojen soitto. Mutta bey meni yhä pitemmälle ystävällisyydessään. Tietäen, että ratsastaminen oli heikkouteni, hän tilasi minulle ratsastuspuvun, osti minulle kauniin pyssyn, joka sai nimekseen »peloittava Kira» [pyssy on niinikään romaniankielessä femininisukuinen], ja näin varustettuina me eräänä aamuna lähdimme kahden palvelijan seuraamana ratsastamaan Andrinopoliin vievää valtatietä.