»Oletteko noin kyllästynyt minuun? Ja mitä teiltä sitten puuttuu? Naisiako? Tarjoan teille niitäkin niin paljon kuin haluatte omasta haaremistani tai vaikkapa neljätoistavuotiaita neitseitä. Tämä maa on niitä täpötäynnä, kaiken värisiä, kaiken rotuisia, eivätkä he pyydä parempaa kuin saada olla orjattariamme, sillä jokainen neitsyt tapaa kerran jonkun hölmön…»
»Mustafa-bey», huudahdin minä, »ettekö usko, että vapaus on kalliimpi kuin orjuus, ja että »hölmö», jota rakastaa, on enemmän arvoinen kuin ruhtinas, jota inhoaa?»
»Se on kyllä oikein», vastasi hän. »Mutta älkää huoliko siitä, mikä on oikein, vaan siitä, mikä on hyvä. Hallitsemme yksinvaltiaan oikeudella näitä laajoja maa-alueita, eläimet [bête = hölmö, eläin] mukaanlaskettuina. Ottakaamme siis se, mikä tarjoutuu meille typeränä kuin eläin!»
Tänä hetkenä silmäni avautuivat näkemään elämää. Bey oli todella oikeassa kyynillisyydessään: kaikki tarjoutui »eläimellisen» typeränä hänen kaikkivallalleen.
Turkkilaisissa niinkuin bulgarialaisissakin maissa sekä muhamettilaiset että kristityt, niin rikkaat kuin köyhätkin olivat vain hänen tottelevaisia orjiaan. Ja jos nuori tyttö meidän saapuessamme piilottautui, ei isä pyytänyt parempaa, saavuttaakseen tuon mahtimiehen suosion, kuin saada uhrata hänet, yhtä helposti kuin hän tarjosi meille parhaan vuoteensa ja kauneimman lampaansa.
Tämä kohtaus sai minut yhä kiihkeämmin kaipaamaan vapautta. Minä tunsin itseni syylliseksi sen ylellisen elämän vuoksi, jota vietin. Nuoressa sydämessäni heräsi tarve hankkia itselleni riippumaton ammatti, voidakseni ansaita elatukseni kunniallisesti. Siitä lähtien en ajatellut muuta kuin pakoa. Mutta tilaisuutta ei sattunut, ja illalla olin yhtä toivoton kuin olin ollut edellisenäkin iltana.
Minua vartioitiin mitä ankarimmin. Päivisin pitkillä ja väsyttävillä metsästysretkillä ratsasti bey aina vierelläni tai ratsastivat sitten palvelijat molemmilla puolillani. Öisin nukuin surullisen suojelijani huoneessa ilman pienintäkään pelastautumisen mahdollisuutta. Näin raukeni ensimäinen pakosuunnitelmani. Toinen, vapauteni ostaminen, epäonnistui vuorostaan.
Eräänä rankkasateisena päivänä beyn pelatessa shakkia isännän kanssa, pelasin minäkin palvelijani kanssa. Me olimme yksin. Päästäkseni mihin pyrin, olin haikea, tunteileva ja toin varovasti esiin haluni paeta. Hän ei ollut kuulevinaankaan. Silloin lupasin hänelle kaikki rahani ja kalleuteni. Hän kieltäytyi.
»Kuinka, Ahmed, sanotaanhan Tuhkissa voitavan rahalla ostaa mitä tahansa».
»Voidaanpa kyllä…» mutisi hän. »Mutta myyjän on saatava tarpeeksi voidakseen vuorostaan ostaa oma päänsä… Eikä teillä ole niin paljoa».