* * * * *
Minulle ei nyt jäänyt muuta keinoa kuin panna henkeni alttiiksi epätoivoisessa paossa. Tiesin voivani tulla ammutuksi kuin koira enkä kuitenkaan epäillyt minuuttiakaan.
Olimme metsäisessä vuoriseudussa, mikä oli hyvin suotuisaa aikeelleni. Varhain seuraavana päivänä aloimme kiivetä kuusimetsässä vaivalloista vuoristotietä, viiden ratsumiehen seurassa, joiden oli määrä järjestää ajometsästys. Jotta palvelija ei ehtisi kertomaan isännälleen eilisiltana tekemästäni ehdotuksesta, päätin koettaa onneani heti tilaisuuden sattuessa, mikä sattuikin pian.
Joukkue pysähtyi metsän aukeamassa, jonka keskellä uinui pieni järvi.
»Tässä on vuorikauriiden juomapaikka», sanoi opas. Ja hän erkani meistä, mukanaan neljä miestään. Molemmat palvelijat asetettiin paikoilleen ja he saivat käskyn ampua määräaikana, ajaakseen riistan beyn pyssyn kantamille. Kaikkien näin hajaantuessa näin vapauteni koittavan. Oli helpompi paeta yhtä miestä kuin kokonaista joukkuetta.
Olimme väijyksissä vuoren rotkossa ja saatoimme nähdä sen paikan, josta takaa-ajettu otus tulisi esiin.
»Saatte ampua vain siinä tapauksessa, että otus pääsee minulta pakoon tai jos se kulkee aivan nenänne ohi», sanoi bey minulle, »sillä 'hirmuinen Kira' ei liene niinkään peloittava teidän käsissänne».
Minä en todellakaan osannut ampua.
Oli ehkä kulunut tunti, kun pamahti laukaus, sitten kaksi tahi kolme. Valmiina ampumaan bey tähysti seutua, ja yhtäkkiä, kuin maasta nousseena, ilmestyi tielle kaunis hirvi. Mutta vain hetkinen ja se katosi oikealle, missä Ahmed odotti sitä.
»Se on meidän!» huusi bey minulle. »Minä juoksen ampumaan sitä sivusta päin! Jääkää tähän sulkemaan siltä tie ja käännyttämään se takaisin!»