»Jää itse ja tuossa saat pyssysikin!» huusin minä, nähdessäni hänen loittonevan täyttä laukkaa. Ja heittäen luotani pyssyn ja metsästystorven, käännyin laskettamaan jyrkännettä laaksoon päin, sukeltautuen tiheään kuusikkoon. Kun hetkistä myöhemmin tulin hyvälle tielle, annoin ratsuni kiitää, minkä kaviot kantoivat. Vapauteni tai kuolemani riippui tästä ratsastuksesta.
»Kiran rakkaus auttakoon minua!» rukoilin minä, painautuen hevosen kaulaa vasten.
* * * * *
Lienen ehtinyt ainakin viiden peninkulman päähän metsästyspaikasta, kun syysauringon häikäisevässä valossa pysähdyin lehtoon Maritzan rannalle. Annoin hevoseni syödä ruohikossa ja levähtää. Uupuneena ja onnesta huumautuneena minä heittäydyin pitkäkseni hevosloimen päälle. Mutta pelko piteli minua rautapihdein. Töllien asukkaat ja puunhakkaajat olivat nähneet minut matkallani. Ja kysyin lakkaamatta itseltäni: »Olenko vapaa vai en?»
Näin edessäni laajan, kauniin maan enkä tietänyt, saisinko mieleni mukaan nousta ja lähteä, käyttää vapaasti omia sääriäni. Näkymättömän käden varjo uhkasi minua: se voisi tarttua minua kauluksesta ja pidättää minut.
Uni tuli avukseni. Silmäni painuivat kiinni. Kun ne jälleen avautuivat, olin vähemmän avun tarpeessa kuin nukahtaessani, sillä Mustafa-bey istui turkkilaiseen tapaan vieressäni ja valvoi onneani. Minun pyyhkäistessäni silmiäni kuin unen painajaista karkoittaakseni, hän osoitti pientä hirvennahkalaukkua ja sanoi:
»Kas tuossa, Dragomir, olen tuonut aamiaisenne… Teidän on varmaankin nälkä».
Ja hetkistä myöhemmin, hevosten hiljalleen ravatessa, hän huudahti:
»Ah, että voittekin tehdä minulle tuollaisia kepposia! Ettekö tiedä, että kenet muhamettilainen kerran ottaa pyydykseensä, hänet Jumala unohtaa?»
* * * * *