Saavuttuamme muutamia päiviä myöhemmin Konstantinopoliin, sanoi bey minun kuulteni kahdelle palvelijalle:
»Te teette kaksi kertaa viikossa herra Dragomirin kanssa tunnin kestävän ratsastusretken, jolloin on aina ajettava juosten, ja te vastaatte hänestä päällänne. Annan teille käskyn ampua hänen hevostaan vatsaan, jos hän yrittääkään paeta».
Ja minun puoleeni kääntyen hän lisäsi:
»Sisällä on teillä niinikään vapaus liikkua vain omissa huoneissanne».
Palvelijalla ei ollut suurtakaan vaivaa näiden rakastettavien ohjeiden noudattamisessa, sillä vielä samana päivänä minä sairastuin ja jouduin vuoteen omaksi. Kokonaisen viikon makasin tiedottomana kuumehoureessa.
Kun jälleen virkosin, oli huoneeni muutettu oikeaksi sairaalaksi. Kaksi lääkäriä valvoi vuorotellen vuoteeni ääressä. Mustafa-bey itse oli poissa suunniltaan. Korkean arvonsa unohtaen hän heittäytyi polvilleen viereeni, pyytäen minulta anteeksi.
»Annatteko minun lähteä?» kysyin minä.
»Mutta sehän on mahdotonta, aarteeni! Pyytäkää kaikkea muuta, mitä ikinä haluatte!…»
»Sitten minä haluan kuolla!» sanoin, seinään päin kääntyen.
Niin, minä halusin kuolla. Mutta kuolema ei tule, milloin vain haluamme… Kolme viikkoa myöhemmin nousin vuoteesta ja nyt alkoi hidas toipuminen. Tämän kuukauden aikana jättivät pelottavat hermokohtaukset minut rauhaan vain milloin vajosin surumieliseen tylsyydentilaan.