Kaikki lahjat, jotka bey toi minulle, poljin jalkoihini, rikoin palasiksi ja revin. Heitin ikkunan rautaristikkoa vasten kauniin vesipiippuni ja murensin rannerenkaan! siruiksi. Viimein revin rikki vaatteeni hirmuvaltiaan vain näyttäytyessäkin huoneessani.
Ja kuitenkin hyvin suloinen, viaton ja odottamaton huvi toi hiukan rauhaa tasapainonsa kadottaneeseen olemukseeni.
Oli talvi, Bosporin lauha ja aisteja hivelevä talvi. Kun vietin päivät päästään yksin huoneessani, oli ainoa huvini katsella puistoon alakerrassa sijaitsevan asuntoni kolmesta suuresta ikkunasta. Saadakseni hiukan elämää tähän puiston autioon kolkkaan, minä heittelin ulos ikkunoista ruoan tähteitä, kuten leipää, hedelmiä ja lihaa, houkutellakseni luokseni lintuja. Pian tulikin joukko varpusia ja korppeja nokkimaan niitä hätäisesti ikkunoitteni alle.
Eräänä päivänä näin ihmeekseni ison koiran puiden alla. Se pysytteli kunnioittavan välimatkan päässä ikkunoista, nuuski ilmaa, ja kun kutsuin sitä, veti se häntänsä koipien väliin ja luikki surkeana tiehensä.
»Tuokin on varmaan maistanut ihmisten hellyyttä!» ajattelin minä.
Seuraavina päivinä se tuli jälleen ja uskaltausi hiukan lähemmäs. Jotta en olisi pelästyttänyt sitä pysyttelin piilossa ja heitin ulos suurimman osan rikkaasta ateriastani. Viimein se alkoi tutustua minuun. Kun puhuttelin sitä ystävällisesti, suvaitsi se vastata häntäänsä heiluttamalla, ja läksi sitten pois, antaen minun ymmärtää, että minun oli siksi päivää tyydyttävä tähän… Myönsin sen olevan oikeassa, sillä kokemusteni perustalla olin itsekin päättänyt olla hiukan varovaisempi ystävieni valinnassa, jos taivas jonakin päivänä auttaisi minua pääsemään jälleen vapaaksi.
Tuo koira oli sielultaan hyvin hienostunut. Vaikka se olikin nälkäinen, söi se rauhallisesti, näytti moittivan sitä, että sen täytyi ottaa ruokansa maasta, pureskeli hitaasti eikä koskaan jyrsinyt luita. Se kantoi varmaankin sydämessään katkeraa kaunaa. Miksi se ei esimerkiksi ottanut vastaan ihmisten armopaloja? (Kuten tiedetään, on Konstantinopolissa jokaisella muhamettilaisella omat katukoiransa, jotka seuraavat häntä kerran päivässä leipämyymälään, missä saavat leipäosuutensa.) Oliko siinä tämän mielestä jotakin häpeällistä? Oliko sille mieluisempaa juoksennella etsimässä riippumattomampaa leipää? Vai oliko sille vastenmielistä liittyä kurjaan koiralaumaan?
* * * * *
Ristin sen sudeksi, mikä nimi vastasi sen villiä ja yksinäistä elämää, ja koetin äärimmäisen varovasti voittaa sen ystävyyden. Se oli kitsas suosiostaan. Mutta kullakin on oma elämänsä, omat haavansa, oma elämänviisautensa, ja minä pidin arvossa sen varovaa käytöstä. Näyttääkseni, että ymmärsin sitä, en enää heittänyt lihaa sellaisenaan maahan, vaan käärin sen paperiin. Luultavasti se huomasi tämän, sillä ensi kertaa se päätti istuutua takakäpälilleen ja katseli minua kasvoihin, pysytellen kuitenkin kepin ulottumaa etempänä.
Susi oli väriltään ruskea, rodultaan epämääräinen ja kohtalaisen vahvarakenteinen. Mitä sen siisteyteen tulee, niin, kautta kunniani, siinä suhteessa on mukauduttava elämän kovuuteen… Se piti suuret mustat silmänsä vain hiukan raollaan elämän surkeudelle — varmaankin paremmin nähdäkseen — ja niiden ilmettä oli vaikea määritellä. Ainakaan ne eivät olleet lempeät, eivätkä edes suvaitsevaiset.