Moitin sen kylmää välinpitämättömyyttä, sen itsepäistä tyyneyttä, ja ojentaen epätoivoissani käteni ikkunaristikkojen läpi luottamusta kerjäten, minä sanoin sille:
»Susi parkani, oletko todella kärsinyt niin paljon, että sydämesi on noin kovettunut? Uskon kyllä, että nahkasi on saanut tuta inhimillisen ystävyyden nurjuutta, ja että sinullakin on ollut kaunis vesipiippusi, rannerenkaasi, pyssysi ja ratsusi, ja sittemmin sairautesi ja lääkärisi, mutta nyt olet viimeinkin vapaa, sillävälin kun minä olen teljettynä rautaristikkojen taa ilman vapauden toivoa. Susi-veliseni, tule lähemmäs ja salli minun silittää itseäsi!»
En tahdo väittää, että koirat Turkissa puhuisivat romaniankieltä, mutta voin vakuuttaa, että kuunneltuaan monet viikot epätoivoisia valituksiani tuli susi eräänä päivänä urheasti luokseni ja pisti käpälänsä käteeni — ja tuona päivänä sain elämäni kaikkein vilpittömimmän kädenlyönnin.
Olin onnellinen, — tai, jos niin halutaan, tunsin jälleen hyväätekevää iloa, mikä vierailee vain kuolemattomissa sieluissa, painakoonpa niitä sitten millainen suru tahansa. Mutta en millään muotoa tahtonut paljastaa suden ystävyyttä. Jotta se ei itse varomattomuudellaan aiheuttaisi sitä, olin opettanut sen ymmärtämään, ettei ollut mitään syötävää, jos ikkunat olivat suljetut. Se ymmärsi minua niin hyvin, että se myöhemmin, ikkunain ollessa suljettuina, kaarsi kaukaa ja meni tiehensä. Samoin oli laita, jos sanoin sille: »Nyt, ystäväni, saat lähteä… Ja tule huomenna jälleen katsomaan minua!» Se läksi heti, kun suljin ikkunan, ja poistui rauhallisena ja tyytyväisenä, lainkaan vastustelematta.
Mustafa-bey ja palvelijani kävivät määräaikoina luonani tervehtimässä tai palvelemassa minua. Hermostuneisuuteni vuoksi nämä käynnit olivat lyhyitä. Etenkin beyn läsnäolo sai minut suunniltani, ja tuskin hän oli päässyt sisään, kun hän jo puikki tiehensä. Hänen huoneistonsa oli minun huoneitteni vieressä, mutta meitä eroitti suuri tupakkahuone. Varmemmaksi vakuudeksi kiersin oven lukkoon avaimella.
Suden aiheuttama ilo sai aikaan käänteen mielentilassani. Tulin sovinnollisemmaksi. Vastapainoksi bey tuhlasi minulle suosiotaan. Niinpä sain luvan kävellä joka päivä puistossa, tietystikin palvelijan seuraamana.
Pari näistä suosionosoituksista kävi minulle kohtalokkaaksi ja niillä oli arvaamaton vaikutus koko elämääni.
Ensiksikin bey toi taloon väkijuomat, joita ennestään tuskin tunsin. Onnettomuudeksi maistui mieto likööri miellyttävältä suussani. Humalassa häipyi minulta surullisen todellisuuden tietoisuus; minä heittäydyin virran vietäväksi. Tämä toi minulle lohtua, ja minä pyysin lisää. Hän tarjosi minulle niin paljon kuin vain halusin ja otti itsekin osansa. Me joimme itsemme humalaan. Ja ryömien nelinkontin suuren tupakkahuoneen matolla, me ulvoimme kuin eläimet. Bey etenkin muuttui tuntemattomaksi. Hänen kasvoissaan ei enää ollut mitään inhimillistä, ja kun hän eräänä iltana tapaili hampain varvastani, löin häntä kasvoihin hiilihangolla. Hän jäi tyynenä paikoilleen, antoi veren juosta pitkin kasvojaan ja nuoleksi sitä huulillaan. Minä syljin häntä kasvoihin. Hän nuoli yhä.
Mutta näiden hurjastelujen jälkeiset päivät olivat minulle kauheita. Pää lyijynraskaana, kasvot kelmeinä, sydän väristen, minä makasin vaikeroiden vuoteessa keskipäivään saakka. Päivänvalo kidutti minua. Bey sulki sen huoneesta raskailla verhoilla. Ja kun huonetta jälleen valaisivat lukemattomat kynttilät ja ilman täytti mirhamin tuoksu, alkoi sama hulluus uudelleen.
Myöhään eräänä iltana, humalan ollessa korkeimmillaan, liiteli huoneeseen neljä nuorta tyttöä, mukanaan rummut ja kastanjetit, ja aloitti heti huimaavan tanssin. Sydämeni hypähti riemusta!… Siinä oli tosiaankin neljä Kiraa, loistavasti puettuina kuin itämaiset ruhtinattaret, mutta kasvoilla kevyet hunnut.