Hypähdin pystyyn, kaataen kahvini, liköörilasini ja vesipiippuni ja heittäydyin heidän jalkoihinsa. Maaten pitkänäni keskellä huonetta suljetuin silmin, minä tunsin heidän hameittensa keveän kosketuksen, ja tuntemattomien hajuvesien tuoksu hiveli sieramiani. Sitten menetin tajuntani…
Kun jälleen heräsin vuoteessani, en tahtonut uskoa silmiäni, aistejani, en tajuta rumaa todellisuutta… Neljä mitä inhoittavinta, vanhaa, ryppyistä, iljettävän alastonta naikkosta hyväili ja suuteli minua, kiskoen minua puoleen ja toiseen ja peittäen kasvoni ja ruumiini syljellään. Minä torjuin heitä luotani ja huusin apua. Tästä heidän hellyytensä vain yltyi. Silloin minä riistäydyin heidän käsistään, tempasin hiilihangon ja löin murskaksi peilit, maljakot ja koruesineet, kaiken, mitä tielleni sattui.
Nuo inhoittavat kuvatukset pakenivat kauhuissaan, juosten kertomaan Mustafa-beylle, että en nähnyt näissä huuhkajanaamaisissa noidissa äskeisiä kauniita, nuoria tyttöjä.
Tämän irstailun jälkeen sulkeuduin vuorokaudeksi huoneeseeni, kieltäytyen ottamasta vastaan ketään. Ruoka ehosti mieltäni ja minä annoin kaiken Sudelle, jolle kerroin alennukseni.
Viimein, kun sydämeni oli pakahtua siitä häpeästä, mihin bey tahtoi minut syöstä, päätin hirttää itseni ja pyysin saada tavata isäntääni sanoakseni hänelle, että jollei hän päästäisi minua vapaaksi, toteuttaisin aikeeni keinoilla millä tahansa. Minulle vastattiin, että bey oli lähtenyt kymmenpäiväiselle matkalle. Tämä odottamaton uutinen oli minulle suuri yllätys ja suunnaton huojennus. Siinä paikassa päätin yrittää paeta.
Oli maaliskuu. Beyn lähdön jälkeisenä päivänä minä kävelin palvelijani seuraamana puistossa, kun mielessäni äkkiä heräsi kysymys: »Mistä koira pääsi puistoon?» Sitä ympäröi vanha, korkea kiviaitaus ja pääportti oli aina suljettu. Jossakin täytyi siis olla aukko. Aloin varovasti tehdä havaintoja ja, aivan oikein, seuratessani muratin ja pensaikon peittämää seinää, minä huomasin, että lehdet olivat eräässä kohden tallatut. Saatuani palvelijan jollakin tekosyyllä jäämään käytävälle, minä tunkeuduin pensastoon ja huomasin muurin alaosaan syntyneen suuren vieremän, mistä siis oli vapaa pääsy maaseudulle päin, missä oli kaikkein vähiten liikettä. Panin merkille paikan: se oli vastapäätä ikkunoitani.
Samana iltana istuessani kuin ainakin vanki linnassaan, aivoni olivat kuin tulessa. Vapaus oli tuossa, vain parin sadan askeleen päässä huoneestani. Kuinka pääsisin tuon rautaristikon läpi, joka oli kiinnitetty tammisiin ikkunapuitteisiin?
Sammutettuani valon, minä tein työtä puoliyöhön saakka, ponnistellen itseni uuvuksiin koettaessani vääntää irti ristikkoa ja vuollen veitsellä ikkunapieltä, saadakseni siten raudan irtautumaan. Turha vaiva! Olin poissa suunniltani. Ulkona täysikuu, tyyni luonto, ilmaa, vapautta… Täällä vankeutta, irstailua, väkivaltaa… Ajattelin beyn paluuta ja noitatanssin uudistumista. Minua tukehdutti. Huone oli mielestäni kuin helvetti, missä hornanhenget myllersivät. Väristys kävi pitkin selkäpiitäni, kylmä hiki nousi kasvoilleni ja minua puistatti niin, että purin kieleni verille.
Kello näytti kahta aamulla. Talossa haudan hiljaisuus.
Noudin kiireesti pieniä sytykepuita ja paperia, tein nuotion ikkunalaudalle ja pistin siihen tulen. Väristen kauttaaltani tekoni kauheutta, minä hetkistä myöhemmin katselin, kuinka liekit nuoleksivat ikkunapuitteita, huone täyttyi savulla ja puisto kävi valoisaksi. Puristin molemmin käsin leukojani, jotten olisi huutanut apua. Tehden äärimmäisen ponnistuksen, minä sieppasin hiilihangon, väänsin irti kaksi rautatankoa, jotka putosivat lattialle, vetäen mukanaan hehkuvia hiiliä. Minä kokosin kuumeisesti kalleuteni, hyppäsin puistoon ja aloin juosta aitausta kohti, minkä jalat kantoivat…