»Olkaa sitten hyvä ja leimauttakaa huomenaamuna paperinne poliisikamarissa».
Ja hän meni tiehensä, tervehtien kohteliaasti seuralaisiani. Minä olisin tahtonut vajota maan alle.
»Älkää olko millännekään!» sanoi suojelijani. »Mieheni menee heti sanomaan Mamourille, että hän jättää teidät rauhaan. He ovat ystäviä».
Kuinka ylitsevuotava oli kiitollisuuteni!
Eikä poliisi todellakaan enää häirinnyt minua. Kiitollisuudessani mietin jo muuanna päivänä, millä muulla tavoin voisin osoittaa hänelle tyytyväisyyttäni kuin vain tarjoamalla aamiaisia, kun hän itse ehätti antamaan siihen tilaisuuden.
»Tänään minulla ei ole pelionnea, ystäväni», sanoi hän oikopäätä.
»Voitteko antaa minulle kaksi Turkin kultamarkkaa?»
»Hyvin mielelläni».
Seuraavana päivänä hänellä oli yhtä huono onni kuin edellisenäkin ja hän pyysi toiset kaksi. Ja ylihuomenna saman verran. Viikon kuluttua hänen huono onnensa pani minut miettimään, sillä jos tätä menoa jatkuisi, hupenisi omaisuuteni vajaassa kolmessa kuukaudessa. Tämä terve mietintä sai minut vielä samana iltana lähtemään parin mattokauppiaan seurassa Damaskusta kohti.
Istuessani siinä hyppelehtivillä rattailla minä mietin elämän monimutkaisuutta.
»Vastedes», sanoin itsekseni, »on minun varottava naisia, jotka pyrkivät lähestymään minua pimeissä käytävissä».