Tästä matkasta tuli oikea Damaskuksen tie, sillä elämäni muuttui perinpohjin.
Näytti siltä kuin Jumala olisi pölistellyt tämän kaupungin ylle kaiken tomun maailman neljältä eri kulmalta. Vaunuista astuessani luulin uppoavani siihen sieluani myöten.
Voidakseni liikkua huomiota herättämättä olin pukeutunut kuin köyhä kreikkalainen. Tavarani kannoin mytyssä kainalossani, mutta kalleuteni ja turkkilaiset kirjani olivat kemirissä [leveä vyö, jota käytetään itämailla arvoesineiden säilyttämiseen] vatsani päällä, aivan ihoa vasten. Tällaisessa valepuvussa tunsin olevani turvassa tungettelevilta suojelijoilta, ja löytääkseni halvan huoneen, suuntasin nyt kulkuni Cadem-nimistä kaupunginosaa kohti, pieniä katuja pitkin, jotka usein kulkevat kuin tunnelit ainakin talojen läpi. Kreikkalainen majatalon isäntä vastasi minulle, että jos halusin nukkua halvalla, oli minun asuttava toisen kanssa. Suostuin tähän. Nähtyäni huoneen ja jätettyäni mytyn kainalostani, minä tiedustelin, kuka nukkuisi toisessa vuoteessa.
»Mies samaa maata kuin sinäkin», vastasi kreikkalainen töykeästi. Tuska ahdisti rintaani. Maani, Kira, äiti, häipyivät kauas sumuun, kadoten saavuttamattomiin. Ja minä, joka olin kiskaistu juurineni omasta maaperästäni, mitä etsin minä tästä synkästä kaupungista? Millä keinoin luulin vielä voivani löytää sisareni? Ja kuinka ansaitsisin elatukseni, kun rahani olisivat lopussa?
Lisäksi olin ilman passia. Siinä toinen pulma. Minut voitaisiin pidättää. Ja kuka auttaisi minut vankilasta? Majatalon pihalla istui miehiä turkkilaiseen tapaan kukkien reunustaman suihkulähteen ympärillä, poltellen, juoden maidonvalkeaa viinaa ja näyttäen onnellisilta. Nuo ihmiset olivat kotonaan. He tunsivat toisensa, auttoivat toinen toistaan, jakoivat keskenään ilot ja surut. Entä minä? Mitä minä olin heille? Tuntematon. Kukapa tulisi huoneeseen, missä tuntematon kuolee (kuolee sairauteen tai suruun), kysymään häneltä, kaipaako hänen sielunsa jotakin?
Vaistomaisesti tunnustelin kemiriäni, missä minulla oli rahani, ainoa ystäväni. Mutta raha on ystävä, joka jättää meidät petollisesti, ilman kaipausta ja surua, enkä tietänyt, millä tavoin sen jälleen saisi palaamaan kemiriin. Toista oli Kira! Hän ei olisi jättänyt minua mistään hinnasta maailmassa. Me olimme eroittamattomat. Oliko toista sellaista Kiraa kaikkien näiden ihmisten joukossa, jotka täyttivät kaupungit ja kylät? Ehkä. Mutta heillä oli omat Dragomirinsa, ja heille minä olin vain muukalainen, joka kulkee ohi, johon luodaan utelias katse, ja joka unohdetaan.
Lohdutuksekseni tilasin lasin viinaa, sitten vielä toisen. Tuli päivällisaika. Söin jotakin ja join lasin viiniä, sitten vielä toisen. Ja sydän epävarmana nousin huoneeseeni viimein.
Noin kolmekymmenvuotias mies istui siellä puolipukeissa vuoteensa laidalla. Pöydällä paloi öljylamppu. Vuoteet siisteyteen nähden epäilyttäviä. Sumea peili. Ei mitään pesutelinettä.
Toivotin kreikankielellä hyvää iltaa ja tarkastelin vuodettani.
»Se on siirrettävä hiukan etemmäs seinästä», sanoi mies minulle kuin vanhalle tutulle. »Täällä on lutikoita. Ja lamppu on jätettävä palamaan yöksi, sillä lutikat pelkäävät valoa, kuten pöllötkin».