»Lutikat?» sanoin kysyvästi, sillä en lainkaan tietänyt, millaisia eläviä ne olivat. »Mitä ne ovat?»
»Etkö tiedä, mitä lutikat ovat? No niin, saat nähdä tänä yönä. Mutta sanohan, missä olet nukkunut tähän asti, kun et niitä tunne. Minä puolestani en tiedä, millainen on vuode ilman lutikoita!»
»Purevatko lutikat?» tiedustelin minä, tätä uutta vihollista peläten.
»Hiukan», vastasi hän välinpitämättömästi.
Olin väsynyt ja halusin riisuutua ja panna maata, mutta kumma kainous esti minua tekemästä sitä tuon muukalaisen nähden. Hän huomasi sen, sillä hän meni pienentämään lamppua. Kun olin puoli pimeässä pujahtanut peiton alle, nousi hän jälleen ja väänsi valon suuremmaksi.
»Luulisipa, että olet nuori tyttö!» sanoi hän nauraen. Tämä ystävällisyys herätti minussa luottamusta, ja minä nukahdin tuona iltana melko tyytyväisenä, kemiri pääni alla.
Seuraavana aamuna en tietänyt enempää kuin edellisenä iltanakaan, mitä lutikan purema oli, mutta toverini osoitti veritahraa tyynylläni. Melkein iloisena minä pukeuduin rivakasti hänen nähtensä.
Pihalta kuului puhetta ja naurun remakkaa. Katsoin ulos ikkunasta ja näin suihkukaivon ympärillä joukon miehiä, jotka imivät suuria tshibukeja ja hörppivät kahvia. Piha oli kostutettu ja lakaistu. Raikas ilma tunki keuhkoihini, kaiken ja kaikkien yllä väikkyi kellertävä, salaperäinen, vain itämaille ominainen valo.
Panin kapineeni kokoon. Sydämessäni uinuva lempeä vihollinen heräsi:
»Haluatteko juoda kahvia kanssani?» sanoin tuntemattomalle.