Alhaalla me pakinoimme, tuprutellen tshibukeistamme valtavia savupilviä. Hän uskoi minulle ensinnä huolensa, kertoen olevansa ilman rahaa, työtön ja velkaantunut. Silloin minäkin ilmaisin hänelle suruni ja sanoin:
»Minä olen hukannut paperini. Jos voitte sanoa minulle, kuinka saan uudet tilalle, annan teille vaivoistanne turkkilaisen kultamarkan».
Hänen kasvonsa kirkastuivat.
»Se käy kyllä päinsä!» sanoi hän hiljaa. »Täällä on »yleinen kirjuri», joka hankkii sellaisia, mutta hän vaatii paljon rahaa».
»Kuinka paljon?» huudahdin minä onnellisena.
»Neljä kultamarkkaa».
»Minä maksan ne! Ja te saatte lupaamani palkkion».
Tuntia myöhemmin kookas valkopartainen »kirjuri» vannoi päänsä kautta viranomaisen edessä nähneensä minun syntyvän Stambulissa sinä ja sinä armon vuonna, että nimeni oli »Stavro», ja että siis olin »sulttaanin meidän Herramme, nöyrä alamainen».
Virkamies kuunteli hymyillen, tarttui sitten kynään, kirjoitti pitkän sepustuksen kauniilla arabialaisella käsialalla, pani alle nimensä, antoi vanhuksen tehdä samoin, painoi siihen hallitsijan sinetin ja ojensi minulle tuon kallisarvoisen taikakalun.
»Hänelle on annettava juomarahaa», kuiskasi kirjuri korvaani. Panin pöydälle kultamarkan.