»Se ei riitä», sanoi vanhus. Lisäsin vielä toisen, kääntyen aina nurkkaan päin kemiriäni kaivelemaan. Ulkona maksoin tuon syntymäni väärän todistajan. Jäätyäni yksin toverini kanssa, me kiertelimme pitkin kaupunkia, söimme ja joimme.
Humaltuneina ja iloisina me molemmat palasimme illalla asuntoomme, missä minä, vähät välittämättä lutikoista, nukahdin kuin tukki, piilotettuani kuitenkin ensin kemirini pääni alle.
Herätessäni hämmästyin kovin huomatessani, että olin yksin huoneessa. Mutta hämmästys muuttui muuksi, kun havaitsin kemirini, tuon petollisen ja sydämettömän ystävän, myöskin hylänneen minut, jättäen taskuuni vain kolme megdediä [1 megdedi = 4 frangia 20 cent.] ja tuon kirotun taikakalun…
* * * * *
Nyt ei enää ollut kysymys itkusta! Nyt oli edessä kuolema…
Vielä tänä päivänä tunnen rinnassani saman puristuksen, saman tyhjyyden, joka tuona aamuna oli tappaa minut.
Paitahihasillani minä kuljeskelin huoneessa sinne tänne ja, tietämättä itsekään syytä, kumarruin katsomaan ulos ikkunasta. Samat ihmiset kuin eilenkin istuivat tupakoiden suihkukaivon ympärillä. He näyttivät mielestäni ruumisarkkua vartioivilta haudankaivajilta. Ja minä astuin koneellisesti eteenpäin, luullen laskeutuvina alas portaita, ja syöksyin tyhjyyteen. Nousin heti jaloilleni, mutta kasvoni vuotivat verta ja olin tukehtua. Kun isäntä vieraineen juoksi luokseni, sain vain sanotuksi:
»Ke — ke — miri…»
Minulta kyseltiin yhteen ääneen jos jotakin. En yhä vieläkään voinut sanoa muuta kuin: »Kemiri».
»Mitähän hän tarkoittanee kemirillään?»