Ikäänkuin olisin ollut halpautunut, minä annoin hänen pukea itseni kiireestä kantapäähän. Tutkiessaan taskujani hän löysi syntymätodistukseni ja rahani.
»Kas vaan!» huudahti hän, »etpä olekaan niin köyhä! Sinullahan on kolme megdediä… Ja nimesi on Stavro. No niin, Stavro, kun on noin paljon rahaa, ei kuole nälkään. Mitä työtä osaat tehdä?» »Kemiri…»
»Kirottu kemiri!» kiljasi hän suuttuneena. Ja pannen kaikki jälleen taskuihin! hän poistui, sanoen:
»Kun kaikki käy ympäri, ei sinulla ollut tuossa kemirissä edes kamelin hintaa, sillä silloin et olisi etsinyt yösijaa minun luotani».
Minulla oli kemirissäni paljon enemmän kuin kamelin hinta. Minulla oli kahdeksankymmentäkolme turkkilaista kultamarkkaa, yhdeksän jalokivisormusta ja kello! Ja tällainen omaisuus hallussani olin todellakin etsinyt yösijaa hänen luotaan!…
Ei pidä lainkaan paikkaansa se väite, että inhimillinen olento ymmärtää elämää. Hänen järkensä ei paljoonkaan pysty, eikä hänen puhelahjansa tee häntä vähemmän typeräksi. Mutta kun on kysymyksessä lähimmäisen onnettomuuden arvaaminen ja ymmärtäminen, voittavat he tyhmyydessä eläimetkin.
Usein näemme kadulla miehen, jonka kasvot ovat kelmeät ja katse epätoivoinen, tai vaikkapa itkevän naisen. Jos olisimme ylevämpiä olentoja, pitäisi meidän pysähdyttää tuo mies tai tuo nainen ja tarjota heille pikaista apua. Tällainen ylevyys kohottaisi minun mielestäni ihmisen eläintä korkeammalle. Sellaista ei ole!
En enää tarkoin muista, — sillä siitä on jo viisikymmentä vuotta, — kuinka nousin tuolilta ja lähdin majatalon pihasta, jonka poikki kuljin ajatuksettomana, ja jatkoin matkaani läpi koko kaupungin. Mutta tiedän vain, ettei ainoakaan käsi laskeutunut tämän synkkäkatseisen nuorukaisen olkapäälle, joka kulki koneellisesti pitkin katuja; ei ainoakaan ääni, eivät ainoatkaan ihmiskasvot ilmaisseet mielenkiintoa häntä kohtaan. Ja tällaisessa tiedottomuuden tilassa jouduin tuona kauniina huhtikuun aamuna Baptuma-nimiselle puistokadulle Damaskuksessa.
Minut palauttivat tajuihini arabialaisen kuskin raivokkaat kiroukset, hän kun oli vähällä ajaa ylitseni. Tunnustelin vyötäni, jossa ei enää ollut kemiriä.
Sydämeni vapisi kuin pyydystetty lintu, ja kurkkuuni nousi pala, joka salpasi henkeäni. Tämä käden liike synnytti minussa hermoväristyksen. Joka kerta kun kosketin vyötäni, säpsähti sydämeni, ja minun täytyi lakkaamatta vakuuttaa itselleni, että minua oli todellakin kohdannut ilkityö, ja ettei minulla enää ollut kemiriäni. Kun suuret surut kohtaavat herkkää sydäntä, on sen vaikea tottua siihen ajatukseen, että onnettomuus on tapahtunut ja ettei mitään enää ole tehtävissä.