Ohitseni kulki kansaa: onnellisia pareja, naisia lapsineen, rauhallisia ja tyytyväisennäköisiä miehiä. He katsoivat minua kasvoihin ja kulkivat ohi. He eivät nähneet mitään. He eivät ymmärtäneet mitään. Ja minä olin kuolemaisillani. Minun oli yksin kannettava onnettomuus, joka oli ylivoimainen iälleni, sydämelleni ja kokemattomuudelleni.
Kuljin yhä eteenpäin. Tulin ulos metsästä. Syyrialainen maaseutu tomuisine teineen ja beduiinihökkeleineen oli mielestäni eloton kuin oma ruumiini. Katseeni ei löytänyt mitään kiinnekohtaa, ja kun käteni sattui koskettamaan vyötäni, toistivat aivoni jälleen: »Minulla ei ole enää kemiriä…» Ja taas puristi tuska kurkkuani.
Arabialainen lapsi ajoi hitaasti ohitseni istuen kahareisin aasin selässä ja taluttaen nuorasta kamelia, jolla oli selässään kaksi keinuvaa kantamusta. Tämä ruma eläin litteine käärmeensilmineen peloitti minua. Etäämpänä tuli vastaani mustapartainen, villinnäköinen beduiini, joka ajoi täyttä laukkaa ja pysähtyi kysymään minulta jotakin arabiankielellä. En osannut vastata hänelle mitään. Hän katosi näkyvistäni, jättäen jälkeensä miellyttävän vaikutuksen, sillä hänen kaunis päänsä johti mieleeni Cosman.
Pian saavuin kylään, missä asumukset olivat perin alkeellisia ja missä miehet maassa istuen sorvasivat puita, käytellen paljaita jalkojaan yhtä taitavasti kuin käsiäänkin. Mustiin kaapuihin puetut, likaiset, hunnutetut naiset, — todellisia variksenpelättimiä, — kantoivat päänsä päällä soikeita savimaljoja, ja tahraiset ja laihat lapset kirkuivat leikkiessään kuin pienet paholaiset. Eräs mies otti parhaillaan pieniä litteitä leipiä savesta kyhätystä uunista, joka oli puolittain maan sisässä. Tunsin nenässäni paistetun leivän hajun.
Kylästä poistuessani huomasin koiran seuraavan uskollisesti kintereilläni. Minä pysähdyin. Se pysähtyi, ja me katsoimme toisiamme silmiin. Koira oli väriltään tummanharmaa, Suden kokoinen, mutta tuolta raukalta puuttui Suden arvokkuus, ylpeä käytös ja tyyneys. Se painoi nöyränä päänsä alas ja lyyhistyi maahan pelosta. Sen silmien ilme oli epävarma, nöyrä, ja levoton. Säälin sitä ja silitin sen päätä. Se nuoli kättäni. Sen kanssa ei ollut vaikea tulla toimeen.
Palasin uunin luo ja ostin kahdella metelikiliä neljä pientä litteää leipää. Se ahmaisi kaikki neljä pureskelematta. Ostin vielä toiset neljä, panin ne taskuuni ja aloin jatkaa päämäärätöntä kulkuani. Se seurasi minua kuten ennenkin.
Pieni, hiekkainen, aivan hedelmätön ja autio vuorenkukkula kohosi edessäni. Pian saavuin sen luo ja aloin nousta rinnettä. Mutta hengästyin pian ja istuuduin, koira vierelläni. Edessäni lepäävä Damaskus, jonka kupoolit ja minareetit kohosivat laajojen pengermien yli, näytti minusta suunnattomalta, valkean tomun kattamalta hautausmaalta.
Luokseni ei kantautunut pienintäkään melua. Päässäni jyskyttivät haavoitetun sydämeni kiihkeät lyönnit. Silmäni sumenivat. Damaskus ja maailma häipyivät pois. Menneisyyteen katsellen minä näin päivänselvänä lapsuuteni kodin. Tuon etäisen ajan suloinen elämä levittäytyi suljettujen silmieni eteen. Elin uudelleen kaikki menneet onnelliset päivät yksityiskohtiaan myöten, lapsuuteni hämärimmistä muistoista alkaen aina kaameaan murhayöhön ja ryöstöön saakka.
Ja yhtäkkiä välähti aivoissani ajatus, että Kira ja minä saimme onnettomuudellamme sovittaa sen, että olimme yllyttäneet rikokseen ja olleet avullisina sen toimeenpanossa. Olimme toivoneet isän ja veljen kuolemaa. Se oli kuolemansynti. Nyt Jumala rankaisi meitä, Kiraa orjuudella, minua tuhoisalla vapaudella…
Kun avasin silmäni, niin kauhistuin. Taivas oli auringonlaskun puolella veripunainen. Alhaalla riippuvat, maksoittuneen veren väriset pilvet liikehtivät hitaasti, saaden mitä kummallisimpia, toinen toistaan peloittavampia muotoja.