Pienen luolan edustalla, missä olin istua kyyröttänyt, minä heittäydyin maahan, kätkien kasvot käsiini. Rukoilin kauan, pyytäen anteeksi Jumalalta, isältäni, murhatun veljeni sielulta.
Ja yön varjot lankesivat katuvan nuorukaisen yli, jolla oli onnettomuustoverinaan koira, jonka sattuma oli tuonut hänen tielleen.
Rukous ja katumus tuo huojennusta uskoville sieluille. Sain rauhan muutamaksi tunniksi. Mutta aamunkoitteessa on hiekka-aavikoilla jäätävän kylmä. Kun aurinko kohosi Levantin taivaalle, puistatti ankara vilu ruumistani, niin että pelkäsin kylmettymisestä saavani kuoleman taudin. Sanoin itselleni: »Jos kuolen katuvaisena, antaa Jumala minulle anteeksi eikä sieluni joudu iäiseen kadotukseen».
Nousin ja lähdin paluumatkalle. Tiellä söin yhden leivistä ja annoin muut kolme koiralle, joka oli nälkiintyneempi kuin minä.
Eikä aikaakaan, kun aurinko jo alkoi lämmittää selkääni, ja minä tunsin hyväätekevän rauhan laskeutuvan rintaani. Saavuin kylään. Se näytti minusta vähemmän rumalta. Täällä koira jätti minut. Tunsin siitä ikävää, ja silitettyäni sen päätä, erosin siitä kuin ainakin miellyttävästä seurasta, johon on tutustuttu lyhyellä matkalla.
Olin jälleen yksin, ja kadonneen kemirin muiston yhä ahdistaessa mieltäni aloin taivaltaa Baptuman ja Damaskuksen metsäistä tietä. Vastaani tuli pitkä kamelikaravaani, minua lainkaan peloittamatta. Saavuin Baptuman puistokadulle hiukan ennen puoltapäivää säteilevän sään vallitessa. Liikenteen vilkkaus hämmästytti minua. Miehiä kauniissa turkkilaisessa asussa, nuoria ja viehättäviä naisia — useimmilla vain kasvojen alaosa kevyen, valkean harson peitossa, — liikehti ajaen tai jalkaisin puoleen ja toiseen. Kaikkialta kuului äänekkäitä huudahduksia, iloista puheensorinaa, kaikkialla helisi nauru, kuin olisi taikasauvalla kosketeltu kristallilaseihin. Sointuvat äänet ja koristeelliset puvut hurmasivat minut. Muistin, että oli perjantai, turkkilaisten sabatti. Naiset tervehtivät toisiaan sirosti ja hillitysti, mutta miesten tunteenpurkaukset, turkkilaiset tervehdykset ja loputtomat kädenpuristukset pakoittivat jalkamiehet usein pysähtymään pitkäksi aikaa. Puhuttiin paljon turkinkieltä, vaikka arabia olikin hallitsevana.
Seisoin kauan ja ihailin edestakaisin liikuskelevaa joukkoa. Sitten vaunut ja ajopelit harvenivat. Minä jatkoin matkaani miettiväisenä, rauhattomana, sillä sydämessäni taistelivat keskenään elämänhalu, ilon kaipuu, onnettomuuteni ja häviöni. Pian olin yksin, yksin suruineni. Vastaani ajoivat parihevosten vetämät kauniit vaunut. Juuri kun ne olivat sivuuttamaisillaan minut, salpautui hengitykseni, sydämeni lakkasi lyömästä.
Vaunuissa istui Kira…
Niin, vielä tällä hetkelläkin uskon, että se oli suloinen, rakastettu sisareni. Se oli Kira sellaisena, jollaiseksi Nazim Effendi oli purjealuksessaan hänet koristanut, odaliskin loisteliaassa puvussa, muistuttaen kajuutan seinillä riippuvia kuvia.
Minä horjahdin, löin käteni yhteen ja huusin romaniankielellä: