»Kira! Kiralina!… Se olen minä, Dragomir!»
Nuori nainen hymyili läpinäkyvän huntunsa alla ja tervehti minua hansikoidulla kädellään, mutta ajaja läimäytti piiskaansa ja hänen vieressään istuva eunukki loi minuun salamoivan katseen, ja sitten hevoset kiitivät kuin lentäen tiehensä.
Luulin kuolevani… Niin, se oli Kira, hän oli antanut minulle merkin! Ja muitta mutkitta minä aloin harpata vaunujen perässä kuin strutsi, sanoen itsekseni:
»Kaikkivaltias Jumala! Tuskin olen tunnustanut syntini ja katunut, kun sinä armossasi jo lähetät luokseni kadonneen sisareni!…»
Ponnistuksistani huolimatta loittonivat vaunut silminnähtävästi. Olin jo aivan hengästynyt ja pelkäsin kadottavani ne näkyvistä. Onneksi näin niiden metsän loputtua suuntautuvan suoraan komeaa huvilaa kohti, jonka suuri portti avautui selkoselälleen, niellen ajoneuvot ja sulkeutuen jälleen.
Huudahdin ilosta. Viimeiset voimani ponnistaen syöksyin porttia vasten, ryskyttäen sitä raivokkaasti sekä käsin että jaloin. Heti avautui ison portin vieressä oleva pienempi portti ja univormuun puettu palvelija tuli esiin.
»Kira!» huusin minä hengästyneenä turkinkielellä, »sisareni… tahdon puhutella…»
»Kuinka? Mitä tahdot?» kysyi palvelija samalla kielellä, pysähdyttäen minut.
»Nainen… joka ajoi tänne vaunuissa… on… sisareni… Kira».
»Kira? Sinä olet hullu».