»Miksi toivotat minut helvettiin, lapseni?» sanoi hän. »Säälin sinua sydämestäni ja tahtoisin auttaa sinua onnettomuudessasi».
»Jättäkää minut rauhaan, te ihmiset, säälinenne ja sydäminenne! Olen saanut maistaa niitä kylliksi… Tahdon kuolla yksin!…»
»Oi, sinua onnetonta! Niin nuori ja jo elämään kyllästynyt! Mutta juo kuitenkin tämä lämmin juoma. Se virkistää sinua hiukan».
Otin vastaan salep-kupin, tietämättä, mitä ajatella. Mikä sääntö, mikä johtopäätös oli sovellutettava tähän lyhyeen kokemukseen, kun niin monet ihmiset, jotka alussa olivat näyttäneet hyviltä ja avuliailta, olivatkin päätyneet alhaisiksi ja rikollisiksi? Niin, kuusitoistavuotiaana minä tunsin ihmissielun halpamaisuuden. Enkä kuitenkaan tietänyt kaikkea.
En etenkään tietänyt, että Luojan työt ovat suunnattoman monimutkaiset ja vaihtelevat, ja etteivät tuhannet kärsimämme häväistykset oikeuta meitä sylkäisemään koko ihmisyyttä kasvoihin. Jumala itsekin ymmärsi tämän, kun hän syntiseen ihmiskuntaan vihastuneena päätti rangaista sitä, tuhoamatta sitä kuitenkaan kokonaan, koskapa pelasti häviöstä hurskaan patriarkan ja hänen perheensä. On totta, ettei vedenpaisumusta seurannut ihmiskunta ollut edellistä parempi, mutta se ei ollut sen oma syy. Se johtui siitä, että Jumala (niinkuin minä kuusitoistavuotiaana) tunsi huonosti maailman eikä tietänyt, mitä teki.
Minä tiesin, minä, siitä päivästä lähtien, jolloin kohtalo lähetti luokseni Barba Yanin, tuon sielultaan jumalaisen salepinmyyjän, minä tiesin, että sen ihmisen on pidettävä itseään onnellisena, joka on saanut tavata elämässään Barba Yanin kaltaisen olennon. Minä olen tavannut vain yhden sellaisen. Mutta se riitti tekemään elämän minulle siedettäväksi, saattoipa minut usein vielä siunaamaankin sitä ja laulamaan sen ylistystä. Sillä yhden ihmisen hyvyys on voimakkaampi kuin tuhansien pahuus. Paha työ kuolee tekijänsä kanssa, mutta hyvyys säteilee vielä vanhurskaan poistuttuakin.
Niinkuin aurinko hajoittaa pilvet ja tuo maailmaan iloa, hävitti Barba Yanikin sieluani kalvavan pahan ja teki sydämeni terveeksi. En sallinut tämän tapahtua vastustelematta, mutta mikä sydän, olkoonpa kuinka elämän murjoma tahansa, voi pitää puoliaan kaikkivoipaa hyvyyttä vastaan.
Minun täytyi antaa perään, ja kohtalon lähettämä salepinmyyjä sai kuulla koko tarinani. Hänen lääkkeensä oli nopea kuin salama.
»Stavraki!» sanoi hän minulle, omaksuen varovasti väärän nimeni ja antaen sille tuttavallisen muodon. »Ensinnäkin on sinun luovuttava etsimästä sisartasi noin epäviisaalla tavalla. Et näy tietävän, että on helpompi riistää hirvi tiikerin kidasta, kuin nainen haaremista. Ja jos onnistut pitämään kurissa tämän sydämesi heikkouden, käy muu helposti kuin tanssi. Sinulla on kolme megdediä taskussasi. Hyvä, siinä on rahaa kyllin voidaksesi ostaa salepin valmistamisessa tarvittavan ibrikin sekä kuppeja, toisin sanoen kojeet, jotka minulla on tässä käsissäni ja joilla olen elättänyt itseni kaksikymmentä vuotta. Ibrik toisella käsivarrellasi, kori toisella, sinä sitten kierrät Barba Yanin rinnalla juhlista juhliin, markkinoilta markkinoille, huudellen iloisesti: »Salepia! Salepia! Salepia!… Kas tässä on salepinmyyjä!» Idän oiva maa avautuu sinulle suurena ja vapaana, tosiaankin vapaana, sillä sanottakoonpa turkkilaisista maista mitä tahansa, ei missään voi elää vapaampana. Mutta yhdellä ehdolla: sinun on hävittävä, kadottava joukkoon, et saa millään tavoin herättää huomiota, sinun on oltava kuuro ja mykkä… silloin, ja vain silloin, voit näkymättömänä päästä kaikkialle. Hyvin teljetyt ovet eivät avaudu väkipakolla».
Ibrik ja kori käsivarrellani minä jo seuraavana päivänä huutelin valppaana Barba Yanin vierellä. »Salepia! Täällä myydään salepia!» Ja nyt näin, millä tavoin petollinen ja sydämetön ystävä saadaan palaamaan takaisin kemiriin, jonka se on jättänyt. Kolikoita sateli joka puolelta, vapaus tuli kukkarooni, ja iltaisin tunsin, että ihminen voi olla onnellinen, vaikka taskut eivät olekaan täynnä kultaa. Me istuimme pengermällä vesipiippua poltellen, ja hyvyys, joka säteili Barba Yanin koko olemuksesta, valtasi minut tykkänään. Olin hänelle kiitollinen, rakastin häntä kuin hyvää isää ja ystävää. Asuin hänen luonaan, tein työtä hänen rinnallaan, yhdessä me aterioimme, yhdessä nautimme joutohetkistä, ja näin meistä tuli eroamattomat toverit. Ennen pitkää yhdisti meidät toisiinsa luja ystävyys, mikä liitti nuoren vesan varttuneeseen runkoon.