Barba Yani ehätti tyydyttämään uteliaisuuttani kohottaen menneisyyttään peittävää verhoa. Tuo menneisyys ei ollut moitteeton eikä katkeruutta vailla.
Toimiessaan opettajana eräässä pienessä kaupungissa Kreikassa hän oli tehnyt itsensä syypääksi himorikokseen, mistä sai rangaistukseksi kaksi vuotta vankeutta ja menetti virkansa. Vankilasta päästyään hänen oli täytynyt lähteä kaupungista, harhailla siellä täällä ja harjoittaa kaupustelua; hän oli kokenut nurjamielisyyttä, saanut ystäviä, vuodattanut sydänvertaan. Toinen rakkausseikkailu oli vähällä maksaa hänen henkensä. Silloin hän siirtyi Vähään Aasiaan, missä vietti yksinäistä ja riippumatonta, melkeinpä viisasta elämää.
Hän oli mies, joka osasi puhua ja vaieta, tehdä hyvää tulematta itsetyytyväiseksi, ja häntä oli turha taivutella, milloin jokin seikka oli vastoin hänen mieltään. Hän tunsi kaikki läheisen Idän murteet, ja käytti joutoaikansa lukemiseen, kuljeskelemiseen ja vaatteittensa pesuun. Hän ei pakoittanut minua mihinkään, mutta osoitti vain minulle, mikä oli hyvää, hyödyllistä ja viisasta tehdä. Hän opetti minut kirjoittamaan ja puhumaan kreikankieltä. Nähdessään, kuinka uskollisesti liitin elämäni hänen elämäänsä, ei hänkään tinkinyt ystävyydessään. Aluksi puhuttelin häntä »herraksi», mutta hän pyysi minua sanomaan itseään nimellä »Barba». [Barba = setä; kreikankielinen sana, jota käytetään puhuteltaessa tuttavallisesti iäkästä miestä.] Unohdin kadonneen kemirini kalliine sisältöineen, ja minusta tuli pian hänen oppilaansa, ainoa ystävänsä ja hänen vanhojen päiviensä lohdutus.
Mutta sitä ennen oli minulla vielä jyrkkä rinne noustavana. Me nousimme sen yhdessä.
Unohdin kadonneen kemirini, mutta en voinut tottua sisareni menettämiseen. Rakastin Barba Yania, mutta Kiraa minä jumaloin. Ja kun olin varma siitä, että hän asusti sen oven takana, missä olin saanut selkäsaunan, neuvoi hirtehinen minua palaamaan sinne takaisin.
Oli keskikesä, ja kolme kuukautta oli kulunut surullisesta retkestäni Baptuman tiellä. Barba Yanin tietämättä minä kuljeskelin usein tuon kirotun huvilan mailla, kiertelin ja kaartelin sitä kaukaa ja vakoilin sitä. Ei mitään tulosta. Näin naisia ajavan vaunuissa, mutta Kiraa en nähnyt.
Varovaisuuteni rohkaisemana minä päätin eräänä iltana olla hiukan uskaliaampi. Hankin tikapuut, ja pimeän yön suosimana asetin ne pihaa ympäröivää korkeaa kiviaitausta vasten. Tahdoin päästä näkemään haaremin sisäpuolelle, missä tiesin naisten liikuskelevan hunnuitta. Mutta vastassani oli kaikkialla vain alaslasketut kierrekaihtimet. Olin itsepäinen ja aloin kiertää pitkin aitausta, kunnes viimein näin valaistun ikkunan. Mutta näin vain ison, upeasti sisustetun huoneen, jossa ei ollut ketään…
Jäin sykkivin sydämin odottamaan tikapuille, toivoen yhä saavani nähdä naisväkeä.
Yhtäkkiä tunsin tikapuiden allani liikahtavan ja olin putoamaisillani. Pelosta jähmettyneenä tarrasin niihin kiinni parhaani mukaan, kun äkkinäinen ja kiivas nykäisy pakoitti minut hellittämään otteeni. Tikapuut kiskaistiin aitani ja minä putosin vartian syliin, joka sanaa sanomatta alkoi iskeä minua nyrkeillään.
Minut sidottiin, heitettiin rattaille ja vietiin sen tien Damaskukseen, missä minut teljettiin tutkintovankilaan.