Turkkilaiset tutkintovankilat olivat tuohon aikaan oikeita unohduksen pesiä. Se onneton, joka joutui sinne niin raskauttavien syiden perustalla kuin minä, ei koskaan tietänyt, milloin häntä tutkittaisiin, ellei joku vaikutusvaltainen henkilö rientänyt lahjuksin anomaan armoa valtaherroilta. Mutta hän ei kärsinyt niin paljon vapautensa kadottamisesta kuin vankilaelämän kurjuudesta, etenkin jos hän oli nuori mies.
Minun kopissani oli kymmenkunta vankia. Yhteinen, maalaamattomista laudoista kokoonkyhätty lavitsa täytti kolmeneljännestä huoneesta. Iso, puinen, kannella varustettu astia eräässä huoneen nurkassa teki käymälän virkaa, levittäen huoneeseen tukahduttavaa löyhkää. Syöpäläisiä, lutikoita ja rottia vilisi rykmentittäin. Kukaan ei edes viitsinyt niitä tappaa, sillä olisihan siihen tarvittu ihmisikä.
Mitä inhoittavimpia toimituksia harjoitettiin kaikkien nähden. Nämä turkkilaiset, kreikkalaiset ja armenialaiset eivät enää olleet ihmisiä. Inhimillinen alennustila oli täällä vertaansa vailla, sillä kaikista luoduista olennoista vain ihminen yksin voi vajota näin syvälle.
Ja tähän maalliseen helvettiin, näiden hirviöiden keskelle, minä jouduin. Mikä saalis minä olinkaan heille!
Kukaan ei suojellut minua, kukaan ei puolustanut minua, enempää muhamettilaiset kuin kristitytkään. Sensijaan he tappelivat keskenään uudesta herkkupalasta, repivät toisiaan parrasta, kynsivät toisensa verille. Aseistettuina he olisivat tappaneet toisensa. Näin olin kokonaisen kuukauden alttiina mitä julmimmalle häväistykselle…
Nyt en pahoittele, että minun oli kuljettava tuota tietä, sillä näin opin tuntemaan ihmisolennon pohjiaan myöten. Jos säilyin hyvänä kaikesta siitä huolimatta, mitä näin ja mitä kärsin, oli se vain siksi, että tuottaisin kunniaa hänelle, joka on luonut Hyvyyden, luonut sen niin harvinaiseksi ja antanut sen saada sijansa raakalaisten keskellä, mikä on elämän ainoa oikeutus.
Olin kuin elävänä haudattu ja ajattelin kuolemaa. Kuulin kerrottavan vangeista, jotka eivät enää jaksaneet kestää kidutusta, vaan hirttäytyivät yöllä toisten nukkuessa nuoraan, minkä olivat punoneet vaatteittensa riekaleista ja kiinnittäneet ikkunan rautaristikkoon. Päätin noudattaa noiden marttyyrien esimerkkiä.
Mutta jokin sisäinen ääni kehoitti minua toivomaan. Tiesin, etten enää ollut yksin maailmassa, kuten ennen. Sydämen mies, oiva ystävä oli tuolla ulkopuolella. Hän oli köyhä ja vailla suojelijoita, mutta hän oli hyvä ja viisas. Hän varmaankin ajatteli minua, työskenteli minun vapauttamisekseni.
Olin oikeassa. Eräänä päivänä kopin ovi avautui, vartia astui sisään ja hänen perässään Barba Yani. Mikä suunnaton ilo!… Vain Kiran ilmestyminen olisi voinut saattaa minut yhtä onnelliseksi. Mutta mikä suru samalla! Tänä kuukautena olivat miesparan hiukset muuttuneet valkeiksi! Heittäydyin itkien hänen rintaansa vasten. Ainoa säälinilmaus, minkä tämä surullinen näytelmä aiheutti, tuli erään kreikkalaisen taholta, joka vuoteella loikoen huudahti:
»Ah, ukkelini! Sinunko on poika? Käypää tavaraa tällaisessa paikassa!
Oikea makupala! Sinä vain olet kuorinut kerman!»