Valkeana kuin vaha, Barba Yani painoi minua rintaansa vasten ja sanoi väräjävällä ja tukahtuneella äänellä:
»Rohkeutta! Rohkeutta!… Huomenna pääset täältä ja saat karkoituskäskyn!»
»Karkoituskäskyn!» huudahdin minä. »Minun on siis erottava sinusta?»
»Se on lievin rangaistus, minkä olen voinut sinulle saada. Rikoksesi on raskas: tahdoit yölliseen aikaan tunkeutua haaremiin. Mutta lohduttaudu, minä tulen kanssasi. Maailma on suuri, olemme vapaita, ja jos vain tottelet minua vast'edes, elät onnellisena Turkin kamaralla… Siis näkemiin. Ole valmiina huomenna aamunkoitteessa».
En voinut nukkua koko yönä. Päivän sarastaessa minut noudettiin vankilasta. Portilla odottivat rattaat ja kaksi pyssyillä ja turkkilaisilla miekoilla varustettua ratsusantarmia. Silloin näin, että meitä oli kolme karkoitettavaksi tuomittua. Barba Yani oli siinä myöskin tavaroinemme. Kaikki sälytettiin rattaille ja seurue lähti Diarbekiria kohti.
* * * * *
Ihmisen elämä ei ole kerrottavissa eikä kirjoitettavissa. Sitäkin vähemmän soveltuu kerrottavaksi sellaisen ihmisen elämä, joka on rakastanut maata ja samoillut sen ristiin rastiin. Mutta on melkein mahdotonta antaa elävää kuvaa hänen elämästään, jos hän on ollut tulisielu, joka on taipaleellaan tuntenut onnen ja kurjuuden kaikki asteet. Mahdotonta ensiksikin hänelle itselleen, ja mahdotonta niille, jotka häntä kuuntelevat.
Se mikä on viehättävää, maalauksellisen kaunista ja mielenkiintoista sielultaan voimakkaan, myrskyävän ja samalla seikkailunhaluisen miehen elämässä, ei aina ilmene tämän elämän huomattavissa tapauksissa. Kauneus piilee usein pikkuseikoissa. Mutta kukapa kuuntelisi pikkuseikkoja? Kukapa nauttisi niistä? Ja ennenkaikkea, kuka niitä ymmärtäisi?…
Siksipä olenkin aina suhtautunut ynseästi huudahdukseen: Kertokaa meille jotakin elämästänne!…
Ja sitten vielä eräs vaikeus: ken rakastaa, hän ei ole yksin. Hän ei ole yksin silloinkaan, kun hän ei enää halaja rakkautta, kuten on minun laitani nyt. Tämä pitää paikkansa niihinkin ihmisiin nähden, jotka elävät muistoista, sillä nykyhetkellä on osansa näihin muistoihin. Ei hyödytä toivoa kuolemaa. Minä olen usein elämässäni vilpittömästi toivonut sitä. Mutta silloin ovat menneisyyden kauniit kuvat nousseet ilmielävinä eteeni, ne ovat hellyttäneet sydämeni, vaihtaneet katkeruuden iloksi ja pakoittaneet minut yhä uudelleen ja uudelleen etsimään ikuista lohtua ihmisten kasvoista. Yksi näistä kauniista kuvista oli Barba Yani.